Oulun koulu ei ollut varsinaisesti yhtenäinen suuntaus tai yhteenliittymä. Kysymys oli ennen kaikkea asenteesta. Asennetta motivoi Oulun yliopiston arkkitehtuurin osaston nykyarkkitehtuurin professuuria vuosina 1973–1979 hoitanut Reima Pietilä. Hän oli avainroolissa herättämässä oululaisia arkkitehtiylioppilaita luomaan silloisesta valtavirrasta poikkeavaa ja paikan henkeä huomioon ottavaa arkkitehtuuria.

Oulun koulun arkkitehtuuria on käsitelty aiemminkin. Vuonna 1993 julkaistiin Anna-Maija Ylimaulan, Reijo Niskasaaren ja Ilpo Okkosen teos The Oulu School – Arkkitehtuurin Oulun koulu. Sen ilmestyessä koulun primus motor ja aktiivisin kirjoittaja Reijo Niskasaari (1951–1988) oli jo menehtynyt. Arkkitehti-lehdessä ensimmäinen laajempi kirjoitus aiheesta, ”Oulun koulu kolistelee modernismin luurankoa”, ilmestyi lehden numerossa 1/1981. Lehden päätoimittaja Marja-Riitta Norri totesi saman numeron pääkirjoituksessa Suomen arkkitehtuuri-ilmapiirin kaipaavan tuuletusta. Jälkikaikuja-kirjan haastattelussa Norri viittaa modernismin kritiikkiin ajoittain sisältyneeseen yksipuoliseen näkemykseen, jossa modernismi usein kytkettiin vain tylyimpiin teollisen rakentamisen ilmenemismuotoihin. Pienimittakaavaisen ja virikkeisen muodonannon tarpeeseen oli kuitenkin havahduttu myös Suomessa jo 1970-luvulla.

Heikki Kaikkonen väitteli oulunkoululaisen Heikki Taskisen arkkitehtuurista vuonna 2012, ja kaksi vuotta myöhemmin valmistui Anni Vartolan väitöskirja Kuritonta monimuotoisuutta – postmodernismi suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa. Aalto-yliopiston arkkitehtuurin teorian vanhempi yliopistonlehtori Vartola on myös Jälkikaikuja-teoksen toimittaja, yhdessä Arkkitehtuuri- ja designmuseon tutkimuspäällikön Petteri Kummalan kanssa.

Jälkikaikuja soi moniäänisesti

Teos on erityisesti näyttelyjulkaisu mutta pyrkii samalla lähestymään teemaa tutkimuksen keinoin. Se muodostuu johdannosta, analysoivista artikkeleista, lukuisista haastatteluista ja yhdestä keskustelusta sekä kahdesta nykyarkkitehtien puheenvuorosta. Lisänä on kolme Reijo Niskasaaren aiemmin julkaistua kirjoitusta sekä Niskasaaren ”Johtopäätökset ja sloganit” osittain uudelleen toimitettuna. Lyhyen esipuheen on laatinut Anna-Maija Ylimaula.

Petteri Kummalan johdanto sekä Jorma Mukalan ja Anni Vartolan artikkelit analysoivat Oulun koulun taustalla vaikuttaneita esikuvia, suomalaista ja kansainvälistä arkkitehtuurikeskustelua sekä Oulun koulun kohtaamaa kritiikkiä. Pekka Passinmäki syventyy Heikki Taskisen arkkitehtuuriin. Jonni Roosin ja Anni Vartolan toimittamissa haastatteluissa esiintyy kuusi Oulussa opiskellutta arkkitehtia ja Oulunsalossa vaikuttanut kunnaninsinööri.

Lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta seurata, missä milloinkin mennään. Esimerkiksi Reijo Niskasaaren jo vuoden 1993 kirjassa julkaistut tekstit sijoitettuina ennen haastatteluja ja nykyarkkitehtien puheenvuoroja sekoittavat teoksen rakennetta. Ne olisi voitu joko jättää kokonaan pois tai liittää kirjan loppuun. Vaikka haastattelut ja puheenvuorot sinänsä tuovat elävyyttä, paikoitellen ne hämärtävät teoksen kokonaisuutta.

Haastatteluissa, joiden antia hyödynnettiin myös Oulun koulua esitelleessä näyttelyssä osana Euroopan kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa, ilmenevät ne monet osin kummeksuvat palautteet, joita oulunkoululaiset kokivat saaneensa arkkitehtuuristaan. Etelä-Suomessa Oulun koulun toteutukset, kuten Arkkitehtitoimisto NVV:n suunnittelema Oulunsalon kunnantalo (1982), herättivät ihmetystä, ja jo kunnantalon rakennusvaiheen loppuvaiheessa Oulunsalossa rupesi lappamaan toimittajia, jotka halusivat tehdä tulevasta kunnantalosta juttua. Mediahuomio paisui Suomen oloissa poikkeuksellisen suureksi. Oulunsalo nousi tavallaan Suomen kartalle. Kunnaninsinöörinä kunnantalon rakennusaikana toiminut Jouko Leskinen on ilahtunut, kun rakennusta edelleen kutsutaan Oulunsalon kunnantaloksi, vaikkei Oulunsalon itsenäistä kuntaa enää ole.

Artikkelit analysoivat

Kummalan, Mukalan, Vartolan ja Passinmäen artikkelit lähestyvät Oulun koulun syntyä teoreettisemmalta kannalta. Oulun koulu on usein kytketty osaksi 1900-luvun viimeisten vuosikymmenten postmodernismin paradigmaa. Yhtäläisyyttä erityisesti arkkitehtien Robert Venturin ja Denise Scott Brownin teorioihin on helppo löytää. Esikuvia saatiin muualtakin Yhdysvalloista. Vartola ja Passinmäki tuovat artikkeleissaan esiin erityisesti arkkitehti Charles Mooren suunnitteleman Sea Ranchin (1965) vaikutuksen.

Jälkikaikuja-teoksessa, samoin kuin näyttelyssä, tulee laajalti esiin uutta asennetta herätelleen Pietilän avainrooli. Tyytymättömyys oli Oulun yliopistoon hakeutuneiden joukossa kasvanut sitä mukaa, kun opiskelukaupunkia rakennettiin 1970-luvun laatikkoarkkitehtuurin henkeen. Tähän saumaan Pietilän modernismikritiikki oli raikas tuulahdus. Pietilän omintakeinen tapa hoitaa opetusta tuomalla luennoille matkalaukuittain ulkomaista arkkitehtuurikirjallisuutta opiskelijoiden selailtavaksi ja luettavaksi avasi näkemään, että mahdollista oli luoda jotain toisenlaista ja perinteestä ideoita hakevaa.

Mukala analysoi, kuinka Otaniemen Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston opiskelijoiden kritiikki suuntautui yksilöllistä tekijäkeskeisyyttä ja muodon subjektiivisuutta kohtaan. Otaniemeläiset hakivat esikuvia tiukasta modernismista ja sittemmin sosialistisen Neuvostoliiton ikään kuin demokraattisesta, kaikille kansankerroksille ajatellusta 1920-luvun konstruktivismista.

Vartola korostaa, kuinka perinnerakentamisesta ammennetut innoitteet sopivat postmoderniin ajatukseen arkkitehtuurin ”paikallismurteista”. Jälkikaikuja-kirjan ja Oulun koulu -näyttelyn punaisena lankana on kritiikki ylikansallista arkkitehtuurin muotokieltä kohtaan. Toisaalta perinne- ja pastissiarkkitehtuuri haluttiin pitää erillään. Kansallista traditiota ei haluttu imitoida päälle liimatuilla koristeaiheilla. Oulun koulu halusi arkkitehtuurillaan puhua suomen kieltä.

Passinmäki lähestyy teemaa Heikki Taskisen (1940–1992) arkkitehtuurin kautta. Taskinen valmistui arkkitehdiksi Oulun yliopistosta vuonna 1969. Hän sai oppinsa vielä ”miesiläisessä”, tiukan modernistisessa hengessä. Ohjaajana oli professori Olli Pöyry, jonka assistenttina Taskinen aloitti valmistuttuansa. Pöyryn kuoltua vuonna 1972 Taskinen perusti kolmen kollegansa kanssa yhteisen arkkitehtitoimiston Arktosin ja jatkoi Pietilän assistenttina vuoteen 1976 asti. Voitto Seinäjoen Törnävän siunauskappelin ja krematorion yleisessä arkkitehtuurikilpailussa vuonna 1972 ennakoi tulevia Oulun koulun töitä. Törnävän siunauskappelissa on ilmiselviä vaikutteita Aallon töistä, vaikkei Taskinen itse Aaltoa esikuvakseen maininnutkaan.

Passinmäen ja Kaikkosen mukaan Heikki Taskinen ei arkkitehtuurissaan tähdännyt erityisesti suomalaisuuteen. Hän halusi tehdä rakennuksen käyttäjää puhuttelevaa arkkitehtuuria eikä niinkään painottanut pohjoissuomalaista kansanomaista rakennusperinnettä, kuten oulunkoululaisten ydinryhmä. Taskisen arkkitehtuurissa näkyi enenevässä määrin postmodernistisia vaikutteita.

Oulun koulun vaikutus

Kirjan päättävissä puheenvuoroissa pohditaan Oulun koulun vaikutusta. Oulussa opiskellut arkkitehti Anssi Lassila sai tilaisuuden palata entiseen opinahjoonsa työelämäprofessuurissa vuonna 2020. Lassila kokee Oulun koulun ajattelutavassa olevan jotain vahvasti itsenäistä ja mutkatonta, sellaista, joka tarjoaa kehittämään uusia ajatuksia myös tässä ajassa. Tuoreena esimerkkinä uusregionalismista Lassila tuo esiin oman OOPEAA-toimistonsa suunnitteleman, vuonna 2025 valmistuneen Seinäjoen asema-alueen kokonaisuuden.

Jeesjeesgood-kollektiivin nuoret Irina Garnets, Saimi Järvinen, Panu-Petteri Kujala ja Anni Saviaro kertovat, ettei Oulun koulua käsitelty heidän opiskellessaan Oulun yliopiston arkkitehtuurin laitoksella 2010-luvulla. Nuoret kasvukriittiset arkkitehdit näkevät Oulun koulun regionalismissa yhteyksiä nykytilanteeseen, kuten ilmastokriisiin. Myös periferian suhde Helsinki-keskeisyyteen avaa yhtymäkohtia kahtiajakautuvaan Suomeen. Rakennusten uudelleenkäyttö ja materiaalikierto olisivat olennaisia niukkenevien voimavarojen aikana.

Vaikka Oulun koulun voimakkain kukoistuskausi oli lyhyt, sen ideat muokkasivat laajemmin 1990-luvulta eteenpäin maamme arkkitehtuuria ja edistivät sen monipuolistumista. Paikallisuuden merkityksen korostamisesta voimansa ammentanut Oulun koulu oli itse asiassa perusjuuriltansa kansainvälinen ilmentymä siinä kuin vuosikymmeniä vallalla ollut modernismi.

Jälkikaikuja on tärkeä ja ajankohtainen dokumentti kotimaista arkkitehtuurikenttää muokanneesta ilmiöstä. Suomen- ja englanninkielisenä sillä tavoitellaan myös ulkomaista lukijakuntaa. Taitossa on kuvitusta myöten osin samaa kuin kirjassa The Oulu School – Arkkitehtuurin Oulun koulu vuonna 1993. Mukaan on saatu aivan uuttakin kuva-aineistoa. Kirja jättää sopivasti tilaa ja antaa yllykkeitä myöhemmälle tutkimukselle, samoin kuin Arkkitehti-lehti Oulu-numerossaan 2/2026.

Oulun koulusta liikkeelle lähtenyt suomalaisen arkkitehtuurin asenneilmapiirin muutos on kantanut tähän päivään asti.

Kummala, Petteri & Vartola, Anni (toim. / eds.) 2026. Arkkitehtuurin Oulun koulu – Jälkikaikuja. The Oulu School of Architecture – Reverberations. Pohjois-Suomen SAFA ja Kustannusosakeyhtiö Parvs.

 

Kirjallisuutta

Kaikkonen, Heikki 2012. Heikki Taskisen arkkitehtuuri: Arkkitehdin elämäntyö. Helsinki: Oku Publishing.

Niskasaari, Reijo & Tommila, Mauri & Viljanen, Kalle & Öhman, Jorma & Väisänen, Ilpo 1981. Oulun koulu kolistelee modernismin luurankoa. Arkkitehti 1/1981, s. 40–43.

Vartola, Anni 2014. Kuritonta monimuotoisuutta – Postmodernismi suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa. Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, arkkitehtuurin laitos.