Kaupunkisuunnittelussa vaikuttaa olevan kapasiteettia samanaikaisesti vain muutamalle ihannekuvalle kaupunkirakenteesta, vaikka kaupungin monimutkaisuus ja monimuotoisuus vaatisi hyvin laajaa ja joustavaa valikoimaa välineitä niin kaupungin ymmärtämisen kuin sen suunnittelunkin tueksi. Tässä artikkelissa pohdin, miten voimme lähestyä rakennettua ympäristöämme tavalla, joka huomioi sen ominaislaadut mutta jättää tilaa epävarmuudelle ja avaa mahdollisuuksia ottaa ympäristö kestävällä tavalla huomioon.

Kantakaupunki kasvun mallina

Kantakaupunkimaisella ympäristöllä tarkoitetaan yleensä suurkaupunkien vanhojen keskustojen kaltaista kivikaupunkia. Sillä ymmärretään elävää ja tehokkaan urbaania aluetta, joka nojautuu ruutukaavaan, koostuu umpikortteleista ja sisältää sekoittuneita toimintoja. Kantakaupunkimaisuus on viime vuosina leimannut kasvavien kaupunkien suunnittelun tavoitteita hyvin hallitsevalla tavalla. Malliesimerkki tästä on 2018 hyväksytty Helsingin yleiskaava etenkin uusien kaupunginosien ja kaupunkibulevardien ympäristöjen kehittämisen osalta. Kantakaupunkimaisuus esiintyy näkyvästi myös muiden kaupunkien strategisissa linjauksissa, joissa raideliikenteen asemanseutujen tehokas kehittäminen nousee johtavaksi teemaksi.

Termiä ”kantakaupunkimainen” näkee lukuisten suurten ja keskisuurten kaupunkien yleiskaavojen selostuksissa, toisinaan mainintoina korttelikaupungista, umpikortteliperiaatteesta tai riisutusti kaupunkimaisuuden tavoitteesta. Carlos Morenon lanseeraama, paljon huomiota ja kannatusta kerännyt viidentoista minuutin kaupunki kuvitellaan sekin tyypillisesti kantakaupunkimaisena ympäristönä, etenkin silloin, kun käsitettä käytetään nimenomaan kävellen saavutettavista palveluista. Kantakaupunkimaisuudelle ominaista on myös rakentamattoman ympäristön tarkka määrittely. Ulkotilat ja viherympäristöt ovat julkisia kaupungin tiloja tai yhtiöiden pihoja. Yksityiset tai jaetut pihatilat eivät kuulu kantakaupungin sanastoon.

Kantakaupunkimainen kaupunkirakenne on vastaus ja nostalginen korjausliike 1900-luvun modernistiselle kaupunkisuunnittelulle. Umpikortteleihin perustuva, tiivis kaupunki on Suomessa jo 1800-luvulla omaksuttu kaupunkimalli, josta kantakaupunkimaisuuden korostaminen palauttaa arvoon rajatut kaupunkitilat, kuten kadut ja aukiot, sekä ajatuksen kaupungista sosiaalisena kudoksena. Tiiviin kantakaupunkimaisen ympäristön vahvuus ihannekuvana perustuu siis osin sen luonteeseen modernistisen kaupunkisuunnittelun vastareaktiona.

Tiiviin korttelikaupunkirakenteen vaikuttavuus perustuu pääosin tehokkuuteen ja taloudellisuuteen, mutta se nivoutuu myös kestävyyden tavoitteluun. Tiivis kaupunkirakenne nähdään keinona lisätä kaupungin kokonaisvaltaista tehokkuutta: se mahdollistaa useamman kaupunkilaisen asuttamisen pienelle alalle, tehostaa infrastruktuurin ja joukkoliikenteen hyödyntämistä, lyhentää periaatteessa etäisyyksiä palveluihin ja vähentää yksityisautoilun tarvetta. Lähestymistavan ajatellaan johtavan kestävään kasvuun, jossa tilankäytön optimointi on keskeistä, ja samalla kerrostalovaltainen kompakti kaupunki esitetään luontoa säästävänä ratkaisuna. Tästä ajattelusta selkein esimerkki on erilaisten kaupunkirakenteiden ominaisuuksista Uudenmaan liitossa laadittu vertailu, joka suosi vahvasti kantakaupunkimaisia ominaisuuksia.

Lisäksi 2000-luvun alun kaupunkikehitystä ovat ohjanneet suurten kaupunkiseutujen sijoittajavetoisen asuntotuotannon kasvu sekä lainoituksen kallistuminen kasvukeskusten ulkopuolella. Samalla määrälliset tavoitteet – esimerkiksi Maankäytön, asumisen ja liikenteen MAL-sopimuksissa, jotka sitovat infrastruktuurin kansalliset tuet asuntorakentamiseen – ohjaavat helposti rakentamista tehokkaisiin, joukkoliikenteen solmukohtiin keskittyviin kokonaisuuksiin.

Monimuotoinen kaupunki yhden ihanteen varassa

Se, että vallitsee yksi vahva ihanne kaupunkirakenteesta, on jo sinänsä suunnittelulle ja julkiselle keskustelulle ongelmallinen lähtökohta. Emme voi tarjota yhtä ohjenuoraa kaikkialle, koska on paikkoja, joihin se ei sovellu ja vastaavasti kaupunkilaisia, jotka eivät koe sitä omakseen. Myös kantakaupunkimaisen rakenteen tarjoaminen ratkaisuksi on lähtökohtaisesti problemaattinen. Kaupungin kasvu tapahtuu pääasiassa ympäristöissä, joihin kantakaupunkimaisuus ei sovellu, kaukana keskustasta ja kantakaupungista.

Käsitys kestävällä tavalla tehokkaasta kaupungista on viime vuosina kyseenalaistettu monesta näkökulmasta. Väite, että tehokkuus ja tiiveys vähentävät yksityisautoilun tarvetta ja siitä syntyviä päästöjä, nojaa yksipuolisesti päästöjen laskun tuotantolähtöiseen näkökulmaan. Kun mukaan otetaan elämäntavat ja kulutus, tehokkuuksiltaan erilaisten kaupunkirakenteiden väliset päästöerot kaventuvat tai jopa katoavat, kuten Jukka Heinonen tutkijakollegoineen on osoittanut. Samalla 2020-luvulla on voimistunut kritiikki sekä tehokkuuteen perustuvia suunnittelumenetelmiä että niiden tuottaman kaupunkiympäristön laatua kohtaan, kuten etenkin Mari Vaattovaara kollegoineen on osoittanut. Nykyisin kuva kestävästä kaupungista tehokkaana, kerrostalovaltaisena kivikaupunkina on huomattavasti aiempaa huterampi.

Ihannekuvan vakavin haaste on kuitenkin sen perustuminen illuusiolle: kantakaupunkimaisuuden tavoitteen pohjana on ajatus kaupunkien keskusta-alueiden eli nimenomaan varsinaisen kantakaupungin luomisesta uusiin sijainteihin, kuten ratojen varsille ja liikenteen solmukohtiin. Tavoite on ymmärrettävä, sillä tehokkaan ja sekoittuneen korttelikaupungin arvostus on juurrutettu kaupunkisuunnittelun keskusteluun ja praktiikkaan vuosikymmenien aikana. Kantakaupunkimaisen ympäristön rakentaminen ei kuitenkaan johda kantakaupungin toisintamiseen. Kaupunkirakenteellinen samankaltaisuus ei väistämättä tuota seurauksenaan halutunlaista ympäristöä, sillä kantakaupungin oleellisimmat ominaisuudet eivät ole toistettavissa vain rakentamalla. Kantakaupungin sijainti ja sen suhde muuhun ympäristöönsä ovat vähintään yhtä oleellista kuin sen rakennettu muoto.

Kestävä kaupunki tarvitsee uusia ihanteita

Jos kantakaupunkimaisella rakentamisella ei voida saavuttaa lisää kantakaupunkia, millaista ympäristöä sitten ollaan tällä tavoin luomassa?

Uusilla asuinalueilla kaupunkikuvaa on usein muokannut tehokkuusmittareiden logiikka. Kun kaavoitus ja rakennuttaminen tähtäävät ensisijaisesti kerrosalan maksimointiin, syntyy suuria kortteleita, syviä rakennusrunkoja sekä tuulisia, varjoisia tai katkonaisia julkisia tiloja ja taloyhtiöiden pihoja. Arkkitehtuurin monipuolisuudelle ja vaihtelulle ei jää tilaa: pintamateriaalit ja julkisivurytmit toistuvat kaupungista toiseen ankaran tehokkuuden vaatimissa raameissa, eikä alueille synny paikallista mittakaavaa tai identiteettiä. Tämä heijastuu suoraan arjen ympäristöön: pihoista tulee ahtaita, ja katutila menettää kutsuvuutensa.

Eläväisen kaupungin kannalta kriittisin on katutaso. Uusille alueille suunnitellaan kivijalkatiloja periaatteellisesti, ilman realistista kysyntää ja toimialakirjoa. Kun palvelut ja työpaikat eivät synny samaa tahtia asuntorakentamisen kanssa, liiketilat jäävät helposti tyhjiksi taikka varastoiksi ja pyörien säilytystiloiksi. Julkisen tilan laatu jää kulissimaiseksi: on jalkakäytävä ja istutuksia mutta vähän syitä viipyä. Yksipuolinen asuntotuotanto korostaa ilmiötä; kun alueet koostuvat pääasiassa pienistä sijoitusasunnoista, vuorokausirytmi on yksipuolinen ja käyttäjäryhmät ovat kapeita, Näin mahdollisuus eri aikoina vaihtelevaa elämää pursuavalle katutilalle vähenee entisestään.

Monimuotoisuuden puute kytkeytyy myös suunnitteluprosessiin. Suuret, kerralla toteutettavat kokonaisuudet ovat hallinnollisesti sujuvia, mutta ne sivuuttavat vaiheittaisen rakentamisen mahdollisuudet, vaihtelevat tonttikoot ja asukaslähtöiset ratkaisut, jotka loisivat kaupunkikudokseen hienojakoisuutta. Kun mahdollisuus osallistua suunnitteluun rajautuu suhteellisen myöhäiseen lausuntokierrokseen ja määrälliset tavoitteet ohjaavat ratkaisuihin, joiden vahvuus on paketoidussa tehokkuudessa, jää tilaa vähemmän kokeiluille, väliaikaiskäytöille ja paikallisille toimijoille. Seurauksena on ympäristö, jossa kaupunki näyttää valmiilta, mutta ei tunnu elävältä: se tarjoaa asuntoja muttei tarpeeksi syitä astua ulos ovesta ja jäädä viihtymään.

Kantakaupunkimaisuus on siis tällä hetkellä keskeinen tavoiteltavan kaupunkirakenteen ihanne. Mutta koska käytännössä kantakaupunkimainen toteutus on kaukana esikuvastaan ja koska kaupunki on paljon muutakin, on sen korkea aika antaa tilaa kaupungin monipuolisia todellisuuksia ja vielä toteutumattomia tulevaisuuksia kuvaaville malleille. Vaikka tehokkuuslähtöinen kaupunkikehitys saa yhä enemmän kritiikkiä, vaihtoehtoja tiiviille korttelikaupungille on niukasti ja ihanteet muuttuvat hitaasti.

Siksi suunnittelun keinovalikoimaa tulisi laajentaa tunnustaen kaupunkiympäristöjen moninaisuus. Muun muassa monipuolisemmat rakennustypologiat, jopa pientalot ja pientalokaupungit tarjoavat rakennus-, piha- ja korttelitypologioita, joilla voidaan vastata ajankohtaisiin kestävyyshaasteisiin. Kantakaupunkimaisessa ympäristössä yhteisöllisyys ei kytkeydy esimerkiksi yhteisten viherympäristöjen hoitoon, sillä sille ei yksinkertaisesti ole tilaa. Kerrostalovaltaisen alueen paketoidut neliöt ja keskitetyt pihat ovat olleet suunnittelulle tehokkaita, mutta kestävien ympäristöjen kehittäminen edellyttää monipuolisempaa välineistöä.

Parhaimmillaan rakennettu ympäristö mahdollistaa kokonaisvaltaisesti kestävän kaupunkilaisuuden, jossa sosiaaliset ja ympäristölliset aspektit eivät typisty päästölaskennaksi. Ilmastokestävät pientaloalueet -hanke edistää tätä muutosta omalta osaltaan kartoittamalla pihojen ominaisuuksia ja käyttöä, analysoimalla olemassa olevaa kaupunkirakennetta ja tutkimalla erilaisia tonttiratkaisuja sekä yksittäisten pihojen että niiden muodostamien kokonaisuuksien tasolla. Hanke pyrkii tarjoamaan välineitä monimuotoiseen suunnitteluun.

Epäröivä urbanismi

Pelkkä nykysuunnittelun tehokkuuden, kerrostalovaltaisuuden ja asuinrakentamisen laadun kritiikki on tavallinen mutta yksipuolinen tapa arvioida tämän hetken kaupunkisuunnittelua. Vaihtoehdoton kritiikki on hedelmätöntä, ja kaupunkikehityksen suunnan korjausehdotukset, jotka perustuvat suunnitelmien tuomitsemiselle, tarjoavat harvoin uusia ratkaisuja ja parhaimmillaankin lähinnä niin sanottuun uuteen urbanismiin nojaavia nostalgisia ohjenuoria.

Kaupunkisuunnittelu tarvitsee kuitenkin periaatteita, joiden avulla vastata välittömän ympäristön monialaisen kriisin haasteisiin ja suuntautua tulevaan. Ehdottaisin kaupunkisuunnittelulle kahta näennäisesti ristiriitaista kärkeä.

Ensimmäinen suunnittelun kärki palautuu filosofi Bruno Latourin ajatteluun. Hän on pyrkinyt asemoimaan uudelleen tapaamme tarkastella ympäristöämme. Ulkopuolisen, ikään kuin ylhäältä päin tapahtuvan tarkastelun sijaan meidän tulisi ymmärtää, että olemme perustavanlaatuisesti paikkasidonnaisia suhteessa ympäristöömme. Siksi suunnittelutyössä on lähdettävä ennen muuta olemassa olevan ympäristön ominaisuuksista, siihen vaikuttavien järjestelmien ymmärtämisestä ja paikan kantokyvystä.

Sinänsä itsestään selvältä kuulostava tavoite ei usein kuitenkaan ole ensisijainen. On kuvaavaa, että esimerkiksi kantakaupunkimaisuutta ajavan Helsingin yleiskaavan tehokkuuksia ja käyttötarkoituksia kuvaava niin sanottu ”pikselikaava” on kaupunkisuunnittelua ohjaava dokumentti, kun taas paikkojen ominaisuuksiin liittyvät teemakartat ovat sille alisteisia.

Toinen suunnittelun kärki katsoo tulevaisuuteen. Voimme elää kaupunkilaisina ja yhteisöinä lukuisin eri tavoin, joista jotkut ovat kestävämpiä kuin toiset. On tosiasia, ettemme tiedä miten tulevaisuudessa asutamme ja käytämme ympäristöjämme, ja siksi kaupunkisuunnittelun tulisi luopua ahtaasta normatiivisesta luonteestaan ja nostaa juuri epävarmuus sen keskeiseksi arvoksi.

Suunnittelun tulisi mahdollistaa mahdollisimman monia erilaisia tapoja elää kestävästi. Ottamalla huomioon niin erilaisten paikkojen tarjoama varmuus kuin tulevaisuuksien epävarmuus ja erilaisten tulevaisuuksien mahdollistaminen voidaan näennäisesti vastakohtaiset arvot tuoda mukaan tapaamme nähdä ja suunnitella ympäristöämme.

Epävarmuus siitä, mitkä ovat oikeita vastauksia kestävän kaupunkisuunnittelun kysymyksiin, vapauttaa meidät laajentamaan kaupunkirakenteiden kirjoa sekä mahdollisuuksia asua ja toimia kestävästi kaupungissa. Kaupunkisuunnittelu ei voi edetä katsomalla taaksepäin 1800-luvulle, vaan katse on käännettävä ympäristöjemme paikallisiin ominaisuuksiin ja eteenpäin, kohti mahdollisia tulevaisuuksia.

Tämä artikkeli on tuotettu osana Hämeen ammattikorkeakoulun ja Aalto-yliopiston hanketta Ilmastokestävät pientaloalueet , jossa etsitään tasapainoa tiiviin rakentamisen ja vihreyden säilyttämisen välillä.

Lähteet:

Congress for the New Urbanism 2000. Charter of the new urbanism. Bulletin of Science, Technology & Society, 20(4), 339–341.

Heinonen, Jukka, & Junnila, Seppo 2011. Implications of urban structure on carbon consumption in metropolitan areas. Environmental Research Letters, 6(1), 014018.

Helsingin kaupunki 2016. HELSINGIN YLEISKAAVA. Selostus. Kaupunkikaava – Helsingin uusi yleiskaava. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston yleissuunnitteluosaston selvityksiä 2016:3. https://www.hel.fi/hel2/ksv/liitteet/2018_kaava/YK_2016_Selostus_20160614_LISALEHDELLA.pdf.

Latour, Bruno 2013. Facing Gaia. Six lectures on the political theology of nature. Gifford Lectures at the University of Edinburgh. https://www.earthboundpeople.com/wp-content/uploads/2015/02/Bruno-Latour-Gifford-Lectures-Facing-Gaia-in-the-Anthropocene-2013.pdf.

Latour, Bruno 2022. Matkalla maahan. Politiikka ja uusi ilmastojärjestys. Vastapaino. [Alkuteos Down to earth: Politics in the new climatic regime. John Wiley & Sons, 2018.]

Moreno, Carlos 2024. The 15-Minute city: a solution to saving our time and our planet. John Wiley & Sons.

Uudenmaan liitto 2022. ”Honkain keskellä mökkini seisoo?” Asumisen maankäyttötarpeisiin liittyviä tarkasteluita.

Vaattovaara, Mari & Joutsiniemi, Anssi & Airaksinen, Jenni & Wilenius, Markku 2021. Kaupunki politiikassa: yhteiskunta, ihminen ja ihana kaupunki. Vastapaino.

Vaattovaara, Mari & Vuori, Pekka 2023. Asuntorakentamisen muutokset pääkaupunkiseudulla ja Tampereella vuosina 2015–2021. Tutkimuskatsauksia 2023:2. Helsinki.