Uusi teos Muistiinpanoja – Erkki Mäkiön havaintoja rakennuksista ja korjauksesta tiivistää ajatukset ja havainnot, joita arkkitehti Erkki Mäkiölle on syntynyt vuosikymmenien uralla rakennussuojelun, restauroinnin ja tutkimuksen parissa. Kirjan on toimittanut arkkitehti Netta Böök, ja ulkoasun on suunnitellut graafikko Päivi Helander. Apuaan ovat antaneet myös Mäkiön läheiset sekä arkkitehtitoimisto Livadyn uuttera väki.

Jo kirjan ensikohtaaminen viestii suunnasta, johon tekijät haluavat lukijan johdattaa. Kirjan kansien avaaminen paljastaa läpileikkauksen kirjan fysiikasta. Esiin kääntyvä selkämys näyttää kirjan rakenteen, sivujen nidonnan tekniikan, nidonnan rytmin, sävyn ja olemuksen. Kirjalla on tuntumansa lukijan käsissä, ja sen tuottamisen tapa ja periaatteet avautuvat kirjaan tutustumalla. Näin rakennettu lukukokemus kytkeytyy saumattomasti Erkki Mäkiön tapaan tarkastella arkkitehtuuria.

Kirja avaa monia mielenkiintoisia restaurointihankkeita ja niissä syntyneitä havaintoja ja ajatuksia. Historiallisten rakennusten rakenteet avautuvat korjaustyössä, joka tunkeutuu näkyvän pinnan taakse materiaaleihin ja rakenteisiin. Mäkiön tapa välittää tämä kohtaaminen on luonnostelu ja piirtäminen, joka tuottaa rakenteet ja niiden olemuksen uudelleen. Rakennustapa voidaan tavoittaa, materiaalien toiminta ja yhteys kokonaisuuteen tehdä jälleen ymmärrettäväksi. Kirjan teksti lomittuu runsaan mäkiömäisen kuvituksen kanssa, joka kommentoi ajatuksia, muodostaa itsenäisiä mietelmiä mutta tuottaa myös kuvakertomuksia rakennuksista, korjauksen malleista, oivalluksista ja murheista.

Keskusteleva rakennussuojelija

Teos dokumentoi Erkki Mäkiön rakennushistorian parissa tekemää suurtyötä. Lukuja kirjaan on kertynyt yhdeksän, joka jää vain piirun verran kymmenestä – tunnetun arkkitehtuurikirjallisuuden klassikon mitasta. Puuttuva palanen on lukijalle tärkeä herätys, sillä kirjan upea piirre on siinä, kuinka se onnistuu herättämään ajatuksia ja pohdintoja lukijassaan. Lukija tuottaa tuon puuttuvan kymmenennen luvun, ja teos valmistuu.

Mäkiön työtapa on vuoropuhelu: keskittynyt resoneeraus tehtävänsä tuntevien tekijöiden sekä taidolla ja tuntemuksella rakennettujen rakennusten kanssa. Joskus rakennusten välityksellä onnistuu keskustelu edesmenneiden arkkitehtienkin kanssa! Mäkiön arvostamat rakennukset ovat tarkoitustaan palvelevia ja pitkää ikää (historiaa) silmällä pitäen suunniteltuja ja rakennettuja. Rakennusten arvo onkin Mäkiön mukaan niiden käytettävyydessä ja korjattavuudessa, ja nämä kriteerit täyttävät rakennukset ansaitsevat pysyä säilyvinä rakennuksina kaikki. Käytettävyyden ja korjattavuuden arvokas tunnusmerkki on rakennuksiin muodostunut patina. Sitä ei voi hankkia tai omistaa. Patinan tuottavat rakennukselle sen käyttäjät, aika, pysyvyys ja harkittu huoltaminen. Patinan kanssa eläminen tuottaa elämälle arvoa ja merkitystä, ja patinan tunnistaminen ja ylläpitäminen onkin rakennussuojelun keskeinen koetinkivi.

Mäkiön looginen ja empiirinen maailmankatsomus suhtautuu kriittisesti rakennussuojelun sisällään pitämään arvokeskusteluun. Arvoja ei voi konkretisoida tai paikallistaa. Mäkiö tuulettaakin raikkaasti miten paljon onttoja hokemia arkinen arvopuhe sisältää. ”Rakennus palautetaan entiseen loistoonsa”, ”korjataan rakennuksen henkeä kunnioittaen” ja ajatellaan ”käytön olevan parasta suojelua”. Nämä sisällöltään merkityksettömät latteudet Mäkiö peittoaa terävillä sanaleikeillään, joista monet ansaitsisivat saada huoneentaulun aseman. Esimerkiksi käyttötarkoituksen muutoksissa rakennuksia ei uhkaa käyttäjien muutos vaan ennemminkin muuttajien käytös.

Rakennussuojelun kehitys?

Kirjan kuvitus etenee Mäkiön pitkää uraa seuraten kronologisesti vuosikymmenittäin 1970-luvulta nykypäivään, aikakausien rakennussuojeluteorioiden teemoja syventäen ja pohtien. Kirja herättääkin kysymyksen, onko rakennusten suojelussa edistytty. Edistyykö moderni rakennussuojelu, vai seuraako se trendien mukaan vain ylä- ja alamäkiä? Menneiden vuosikymmenien fasadismi-ilmiö on kyllä vaimentunut (tosin myös sitä edelleen tapaa), vaikkakin sen on korvannut purkavan uudisrakentamisen käsite, joka tuskin viittaa varsinaiseen edistykseen. Jos rakennussuojelusta on muodostunut kulttuuria, onko siinä edistyminen mahdollista?

Fasadismi eli pelkkien julkisivujen säilyttäminen oli tapa suojella rakennuksia katoamiselta. Tältä osin suojelun välineet ovat kehittyneet ainakin helsinkiläisestä näkökulmasta. Suojelumerkintä sr-2, joka merkitsi suojelua kaupunkikuvallisesta näkökulmasta, on uudessa kantakaupungin suojelumallissa korvattu perusmääräyksillä, jotka suojelevat rakennusta kokonaisuutena: ”Korjaamisen lähtökohtana tulee olla rakennuksen alkuperäisten tai niihin verrattavien rakenteiden, rakennusosien sekä julkisten sisätilojen arvokkaiden pintojen ja yksityiskohtien säilyttäminen…”. Mahdollisuudet rakennusten kokonaisvaltaisemmaksi suojelemiseksi ovat helsinkiläisittäin olemassa, ja välineet siihen ovat vahvistuneet, joten positiivisia merkkejä kehityksestä on ehkä toteutumassa.

Rakennussuojeluun liittyy joka tapauksessa monentyyppisiä sisäisiä ristiriitoja, jotka saattavat kyseenalaistaa koko suojelun mielekkyyden, kuten Mäkiö monissa yhteyksissä tuo esille. Peruskorjauksissa tavoitellaan usein käytön uudistasoa, autenttinen rakenne korvautuu monesti ennallistuksin, ja tilojen rakennusfysikaalinen ja talotekninen toiminta muuttuu perusteiltaan. Mitä rakennusten historiasta on tämän jälkeen enää jäljellä? Mäkiö johdattaa lukijan tarkastelemaan kriittisesti rakennussuojelun käytäntöjä. Parhaat, jollei jopa ainoat tavat rakennusten suojeluun mahdollistuvat käytännössä vanhoissa asuntoyhtiöissä. Niiden pitkäaikaiset asukkaat ovat jopa sukupolvi toisensa jälkeen kiinnittyneet rakennuksiinsa ja asuntoihinsa, joiden patina on heille tuttua ja läheistä ja joiden korjaukset tapahtuvat harkiten ja hienovaraisesti ilman kokonaisvaltaisia muutoksia.

Tulevaisuuden suuntia

Rakennussuojeluun sisältyvä polariteetti toisaalta säilyttämisen ja toisaalta tuhoamisen välillä on dialektiikkaa (käsite, jota Mäkiö ei tekstissä käytä), johon Mäkiö avaa uusia synteesin mahdollisuuksia. Ilmeiset ristiriidat ratkeavat uusien, kehittyneempien näkökulmien ja käsitteiden avulla. Rakennussuojelun ylläpitämien ”arvojen” tai visuaalista samuutta ilmentävien kulissien sijaan Mäkiö tarjoaa suojelutyön lähtökohdaksi rakennustaidon eli rakentamisen taidon suojelun.

Rakennussuojelutyön lähtökohtana tulisi olla rakennusmateriaalien, rakenteiden ja arkkitehtuurin välisen suhteen tuntemus. Rakennustapojen ensisijaisuus johtaa lähtökohtien mukaisesti ylläpitäviin rakennustapoihin korjauksissa ja muutoksissa – rakennusten tosiasialliseen suojeluun muuttuvassa ajassa. Tässä eroa ei muodostuisikaan enää uudisrakentamisen ja korjaamisen välillä, vaan lähtökohtainen periaate tuottaisi kaikissa tilanteissa pysyvää rakennuskantaa ja ympäristöä. Rakennussuojelu muuttuisi tarpeettomaksi silloin kun kaikki rakentaminen noudattaisi näitä ylläpidettävän rakennustaidon periaatteita.

Tässä Mäkiön näkökulma kohtaa arkkitehti professori Timo Penttilän vuosikymmenten takaiset ajatukset, jotka usein tulkitaan suojelukielteiseksi, mutta jotka tarkemmassa syynissä ovat juuri jatkuvuutta tavoittelevan rakennuskulttuurin puolustuspuhetta. Mäkiön tavoittelema synteesi ei välttämättä ole utopiaa, vaan jopa vielä viime aikoina rakentamisen lainsäädäntöön asti kirjattu periaate, jonka toteutuminen on kuitenkin jäänyt aina puutteelliseksi. Puutteellista on ollut tietoisuus rakennusten käyttökelpoisuuden ja korjattavuuden tärkeydestä ja arvosta. Tämän tietoisuuden vahva, monipuolinen ja innostava edistäjä on Mäkiö ja hänen kirjansa.

Ihanteita ja ihmetyksen aiheita

Rauniot ovat Mäkiön esittelemänä parhaiten arvonsa säilyttäneitä rakenteita. Raunioiden rakenteet eivät kätkeydy arkkitehtuurin tai pintojen alle, rakenteisiin pääsee usein käsiksi, toimenpiteet niiden ylläpitämiseksi ovat kaikkein vähäisempiä, eivätkä käytön vaatimukset juurikaan tuota vaikutuksia. Raunioina historialliset kohteet ovat myös kaikkein kertovimmillaan rakentamisen ja sen tuhon syistä. Siksi rauniot ovat kiinnostavia. Rauniot kuuluvat elinympäristön piiriin, ja niiden ylläpitämisellä on erityinen arvo. Mäkiön tekstissä pääkohteiksi nousevat muun muassa Fort Slavan linnake Kukourissa, Gustaf Nyströmin suunnittelema kasvihuone Kaisaniemen puistossa ja C. L. Engelin Nikolainkirkon pylväshallit, jotka kaikki olivat korjaustöihin ryhdyttäessä eri tavoin raunion ja arkkitehtuurin välimaastossa.

Senaatin eli valtioneuvoston korttelin uudistusten piirrokset ovat Mäkiön aikalaiskommenteista tuoreimmat ja koskettavimmat. Niissä fasadismin haamu herää jälleen henkiin. Aikamme ilmiöitä on uusi rakentamisen lainsäädäntö, joka antaa lainsäätäjille ja päätöksentekijöille itselleen mahdollisuuden lain tarkoituksen kiertämisen suojelukohteiden purkuja helpottamalla. Mitä lähempänä ollaan päätöksenteon ytimiä, sitä vähemmän suojeluvelvoitteita ja sitä enemmän kiertoteitä avautuu. Engel, tukkakin sekaisin, ei voi uskoa näkemäänsä. Suomalaisuus, jonka ensimmäisiä rakennettuja monumentteja hän 1800-luvun alun päätöksentekijöiden innoittamana oli rakentamassa, ovat nyt 2020-luvun purkuvimman etulinjassa pääkaupungissa. Tehdyt päätökset ovat ylilyöntejä, jotka tuottavat vastareaktion. Tässä tilanteessa Erkki Mäkiön piirustukset tiivistävät olennaisen: muutokset Senaatin korttelissa tulisi tehdä konkreettisesti Engelin kanssa keskustellen.

Erkki Mäkiön kirja tuottaa uudenlaista tietoa rakennusten suojelusta, suojelun menetelmistä ja periaatteista. Kirjan pohtiva ja tutkiva tieto valottaa uusia näkökulmia ja tarkastelutapoja. Tieto rakentuu kertovassa muodossa vähitellen aiemman pohjalle, olemassa olevia ristiriitoja ja umpikujia uusilla teeseillä ratkoen. Kirja vahvistaa rakennussuojelun olevan kulttuuria, jolla maassamme on pitkä perusta ja jonka kehittäminen on mahdollista. Mäkiön oppineesta tekstistä löytyvät myös hänen esittämänsä tiedon rajat. Rakennussuojelu kulttuurina onkin moniarvoista. Siinä kentässä Mäkiön kirjalla ja työllä on korkea arvo käsikirjana ja oppaana kaikille rakentamisen taidosta, rakennusten suojelusta ja vanhojen rakennusten kanssa elämisestä kiinnostuneille.

 

Erkki Mäkiö & Netta Böök & Päivi Helander 2025. Muistiinpanoja – Erkki Mäkiön havaintoja rakennuksista ja korjauksesta. Helsinki: Arkkitehtuuri- ja designmuseo. 335 s.