Julkisen tilan käyttö Helsingissä on kokenut monia muutoksia 200 vuodessa. Tänä päivänä Helsingin julkiset tilat ovat monenlaisten paineiden alla. Julkinen kaupunkitila nähdään vetovoima- ja kilpailukykytekijänä, mikä voi tuottaa myös ristiriitoja sen merkitysten kanssa. Itsenäiset kaupunkilaiset ovat vaihtumassa julkisen tilan kuluttajiksi, joille ympäristö tarjoillaan kulisseina. Julkinen tila on avattu moni paikoin myös kaupungin tiivistämisen resurssiksi. Yksityistäminen sekä tilan käytön että kehittämisen suhteen leimaa keskustelua monista helsinkiläisistä julkisista tiloista. Rakennussuojelun näkökulmasta onkin ensiarvoista pystyä muotoilemaan tilan arvo sen historiallisiin juuriin tukeutuen tavalla, joka puhuttelee myös nykypäivänä.

Historialliset julkiset tilat ovat läsnä nykypäivän kaupungeissa. Julkisten tilojen perinne näkyy tilojen käyttötavoissa sekä niissä traditioissa, jolla julkinen tila uusiutuu muuttuvan kaupungin piirissä. Välimerellisen kaupunkiperinteen piirissä vallitsee, kuten arkkitehti Aldo Rossi osoittaa, voimakas yhteys rakennusten, kaupunkitilojen ja niiden käytön välillä. Rakennukset tuottavat tiloja sisä- ja ulkopuolelleen, ja tilan käyttö muodostuu näiden välillä huokoiseksi.

Suomalainen ruutukaava edustaa toisella tavoin omaksuttua antiikin kaupunkiperinnettä. Rakennusten ja julkisen kaupunkitilan välinen suhde on muodostunut tarkkarajaiseksi. Kaupunkien asemakaavoja ovat ohjanneet vallan ilmaisut ja järkiperäisyyden tavoitteet. Julkinen tila erottuu selkeästi arkipäiväisestä ja yksityisestä elämänpiiristä. Tilalliset kerrostumat ovat orgaanisen kehityksen sijaan muodostuneet katkoksina uuden ja vanhan välillä.

Pariisi – julkisen tilan historialliset kerrostumat

Eräs kaupunkitilan historian kerrostuneimmista kaupungeista on Pariisi. Keskiaikainen Pariisi oli kasvanut tiiviiksi kaupunkikudokseksi ilman varsinaista julkista kaupunkitilaa. Avoimet kaupunkitilat löytyivät vain monumenttien etuaukioilta, jotka avasivat kirkkojen näyttävät fasadit koristeineen kaupunkilaisten silmille. Tunnetuin näistä on Notre Dame -kirkon etuaukio Parvis paikka, jonka käyttö nousi poliittisessa merkityksessä jälleen esille joulukuussa 2024 vietetyissä katedraalin uudelleenrakentamisen juhlallisuuksissa. Keskiaikaista tiivistä kaupunkirakennetta ryhdyttiin avaamaan keskusvallan voimistuttua renessanssiajasta eteenpäin.

Renessanssin tila-ajatteluun vaikuttivat antiikin Rooman esikuvat. Keisarikauden hallitsijat olivat luoneet valtansa puitteiksi forum-alueita, jotka suljettuina pylväspihoina kokosivat yhteen uskonnon, oikeudenkäytön, kaupan – yhteisön järjestyksen – vallan suojeluksen kuvaksi. Näiden esikuvien mukaan muotoiltiin renessanssin aikainen Rooman Campidoglion aukio, joka herätti henkiin antiikin kulttuuria, mikä heijastui aina Helsingin Senaatintorille asti, jonka kaukaisia esikuvia tämä aukio oli.

Renessanssin tilamuodot suodattuivat Pariisissa kaupungin muutokseen. Tämä nähdään aukioiden sarjassa, jonka Bourbonin hallitsijasuvun kantaisä Henrik IV aloitti muodostaessaan nykyisen Place Dauphinen 1600-luvun alussa, kolmiomuotoisena Seinen rantanäkymät avaavana liikenneväylänä ja monumentaalitilana. Aukiosukupolvet seurasivat myöhempien hallitsijoiden avaamina tiloina: Place des Vosges (alk. Place Royal, Ludvig XIII), Place Vendome (alk. Place Louis XIV) ja Place de la Concorde (alk. Place Louis XV) varioivat eri geometrisia muotoja. Kaikki nämä kuninkaalliset aukiot muuttuivat sisällöltään Ranskan Suuren vallankumouksen myötä. Hallitsijamonumentit tuhottiin ja aukioille annettiin uusia merkityksiä. Vallankumous loi myös omia kaupunkitilojaan, avoimia väkijoukkojen kenttiä, mutta erityistä symbolista merkitystä saivat nämä asemaltaan uudelleen muotoillut historialliset tilat.

Renessanssia seuranneen barokin aikakauden tilaperiaatteet näkyvät nykyisen Place de la Concorden muodostumisessa. Tila staattisena ympäristönä muuttui dynaamiseksi, liikkeen myötä hahmottuvaksi tilaksi. Pariisissa laajentuneen Tuileriesin hallitsijapalatsin ulkopuolelle avattiin Aurinkokuninkaan aikana puistoperspektiivi, joka yhdisti linnan kaupungin ulkopuoliseen metsästyspuistoon Bois de Boulogneen. Monumentaalinen kolmen kilometrin akseli sai päätteekseen pyöreän tähtiaukion Place de l’Étoilen, ja päätepisteiden välille Champs-Élysées’n, antiikin kuolemattomien sankareiden asuttamat Elysioinin kentät. Puistoakseli jalostui 1800-luvun mittaan osaksi kaupunkirakennetta, jonka alkuperäiseen päätteeseen kohosi vallankumouksen muistomerkki riemukaari, Napoleonin alulle laittama kansallinen muistomerkki. Puistoakselin alkupiste kehittyi kahden ristikkäisen akselin kaupunkitilaksi. Näin hahmottunut tila kasvoi monumentaaliseksi, tilallisesti avoimeksi akselien risteymäksi.

Vallankumous syöksi hallitsijat jalustoiltaan tälläkin aukiolla, ja tilasta muodostui valtioterrorin aikana verisin ympäristö vallankumouksen vihollisten tuhoamiseksi giljotiinin äärellä, julkisina spektaakkeleina. Vallankumouksen vapauttaman hävityksen vastavoimat korjasivat jatkossa yhtä lailla historian jälkiä uusin symbolein. 1830-luvulla aukiolle kohonnut obeliski laivattiin Pariisiin Luxorista. Se toi Pariisiin Rooman katuakseleita antiikin ajoista lähtien hallinneen monumenttimuodon. Sopusoinnun merkeissä uudelleen nimetyn Place de la Concorden obeliski oli majesteetillinen olematta aristokraattinen. Sen pystytys oli järjen hallitsema voimannäytös, jonka mekaniikka dokumentoitiin obeliskin jalustaan. Tämä piirre yhdistää sen läheiseen, vallankumouksen satavuotisjuhlan monumenttiin Eiffel-torniin. Kaupunkitilojen yhteiskunnallinen perinne jatkui voimakkaana myös 1850-luvulla alkaneessa kaupunkiuudistuksen vaiheessa, jolloin nyky-Pariisin kasvot syntyivät satoine uusi aukioineen. Pariisi on aukioiden kaupunki, julkisen kaupunkielämän kaupunki.

Julkinen tila empiren perinteessä

Empire-Helsingin kaupunkitilat heijastivat myös vallankäytön muotoja 1800-luvun alkupuolella. Keisarillisen Helsingin empire-monumenteista löytyvät roomalaisten riemukaarten aiheet osana empirerakennusten arkkitehtuuria. Ne tekivät vallan läsnäolon näkyväksi kaupunkikuvassa. Empire-kauden lopulla julkaistussa Fredrik Tengströmin litografiasarjassa esitellään myös Helsingin ensimmäinen julkinen monumentti, Keisarinnan kivi, obeliski, joka pystytettiin yhtä aikaa pariisilaisen verrokkinsa kanssa. Litografia korostaa liioittelevalla tavalla monumentin mittakaavaa ja sen suhdetta Esplanadin kaupunkiperspektiiviin. Huijauksen on kuitenkin havainnut kuvan koira, joka jo harkitsee ja jalkaansa nostamista omana kommenttinaan.

Helsingin ruutukaava laadittiin pääkaupunkihankkeen yhteydessä, ja sen tavoitteisiin keisarillisessa suojeluksessa kuului valtaa ja hallintaa ilmentävä monumentaalisuus. Samaan aikaan arkkitehtuurin ja kulttuurin parissa pohdittiin myös vapauden teemoja, autonomisen Suomen toista ulottuvuutta keisarillisuuden rinnalla.

Tengströmin litografia Senaatintorista (artikkelin avauskuva) ei kuvaakaan vallan tilaa, vaan yhteisön paikkaa. Kuvassa kaikki kaupunkilaiset ovat saaneet tasa-arvoisen sijansa pääkaupungin keskusaukiolta pakottomasti ja vapaasti, mikä oli lähes vallankumouksellinen ajatus tuolloisessa yhteiskunnassa. Tengström kuvaa senaattorit, kauppiaat, käsityöläiset, maalaiset ja työväen, naiset ja miehet, pariskunnat, sotilaat ja siviilit yhteisen tilan ja yhteiskunnan tasavaltaisina jäseninä.

Itsenäisyyttä ja vapautta ilmentää myös Senaatintorin arkkitehtuuri, jossa rakennukset ovat vapaita rakennuskappaleita, kukin omaa toimintaansa ja ominaisluonnettaan ilmaisten, samalla luoden yhtenäisen ja tasapainoisen kaupunkiympäristön rakennusten välisessä vuoropuhelussa. Tilan merkitys on kantanut tähän päivään asti, vaikkakin sen merkityksen historiallinen erityislaatuisuus on saattanut hämärtyä.

Kaupungin, sen rakennusten ja tilojen idea ja merkitys kuvastuu C.L. Engelin 1826 suunnittelemassa Helsingin teatterin esiripussa. Esirippuun on kuvattu vahvasti Senaatintoria muistuttava temppelipiha, jonka alttariveistoksena toimi kreikkalainen Amfion-jumaluus. Myytin mukaan hän rakensi antiikin Theban kaupungin taianomaisesti yksinomaan harpun soittonsa voimin. Sävelet kokosivat kaupungin rakennukset harmoniseen muotoon, ja tämä harmonia heijastui myös kaupungin elämään. Helsinki rinnastettiin uusklassisen ajan ihanteisiin kaupungista ja sen elämästä.

Lopuksi: Helsingin julkisen tilan perinne muutoksessa

Julkisen tilan käyttö ja kehittäminen muodostaa herkän tasapainon kollektiivisten arvojen, yksilöllisten kokemusten ja kaupallistuvan elämänpiirin, tapahtumallisuuden, kaupallisen potentiaalin kehittämisen ja yksityistämisen näkökulmasta. Kaupunkihistoria voi muodostaa arvokkaan kiinnekohdan, johon tämän kehityksen suuntia pystyy peilaamaan. Kaupunkia voidaan kehittää harkiten sen tunnistettuihin arvoihin tukeutuen.

Helsingin kaupunkikeskustan asemakaavan keskeisiä arvoja ovat kaupungin julkiset tilat. Aukiot ovat kaupunkirakenteeseen avautuvia paikkoja. Niitä voi tarkastella puhtaina geometrisina tiloina, mutta näillä tiloilla on myös merkitystä paikan erityispiirteiden, maiseman ja sen historian näkökulmasta. Amfionin työ ei luonut vain kaunista arkkitehtuuria, vaan myös merkityksellistä ympäristöä – paikkoja, jotka ovat säilyttäneet nämä merkityksensä.

Paikat ruutukaavankin piirissä syntyivät ympäristön kokemuksista ja havainnoista. Ruutuasemakaava ja perspektiivi sen tuottamisen välineenä edellyttivät havaitsijan tarkastelupisteen, tarkasteltavan ympäristön ja perspektiivin katoamispisteen. Siten tarkastelija ja katse olivat ruutukaavan järjestävän periaatteen takana – ei abstrakti geometrinen malli. Kaupunkirakenne ei määrittele ja ohjaa katsetta, vaan päinvastoin – katse on tuottanut kaupunkirakenteen. Tämän tulisi toimia mallina myös sen kehittämiselle.

Eräs ajankohtaisimmista urbaania kulttuuriympäristöä uhkaavista ilmiöistä on käynnissä olevan purkuaallon ohella julkisen tilan muodostuminen rakentamisen resurssiksi. Julkisella kaupunkitilalla on merkitystä ja arvo. Sen säilymiseksi on tärkeää ymmärtää kaupunkitilojen historiallisia juuria ja niihin tukeutuen käydä julkista keskustelua kaupunkitilojen tuottamisesta, käyttämisestä ja myös niitä koskevista uhkakuvista.

Lähteet:

Kostoff, Spiro 1995. A History of Architecture – Settings and Rituals. Oxford University Press.

Lindqvist, Mikko 2025. Empire – Kiven ja valon Helsinki. Parvs.

Rossi, Aldo 1966/1982. Architecture of the City. MIT Press, Cambridge.

Vakkari, Johanna 2015. Perspektiivi kuvataiteen historiassa. Gaudeamus.