Ilmastokriisi ja kaupunkikehitys ovat molemmat teemoja, joiden rajaaminen on haastavaa, koska ne realisoituvat niin monien ja hyvin erilaisten prosessien yhteisvaikutuksessa. Rajaamisen haaste vaikeuttaa sekä teemojen tutkimusta että niihin liittyvää julkista ja poliittista ohjaamista. Kriittinen realismi tarjoaa sekä tieteellisen pohjan että käytännön käsitteitä, joilla hallita teemojen väistämättömiä ”ylialaisia” (transdisciplinary) piirteitä.

Kriittinen realismi (critical realism) syntyi tieteen pelastusrenkaaksi kahden äärimmäisyyden väliin. Toinen niistä on pelkkiä mittareita tuijottava positivismi ja toinen objektiivisen todellisuuden kieltävä postmodernismi. Kriittisen realismin ydin on oivalluksessa, että todellisuus on kyllä aidosti olemassa, mutta se on paljon liikenneinsinöörin mittareita tai arkkitehdin perspektiivikuvia syvempi. Kriittinen realisti hahmottaa maailman kolmitasoisena:

Empiirinen taso (vaikutukset) eli se, mitä voimme havaita ja mitata, kuten rakentuvat kerrosalaneliöt tai kaupungin toiminnallisuuden hiilijalanjälki.

Aktuaalinen taso (toimet) eli taustalla vaikuttavat toimenpiteet, kuten kaavojen kaavamerkinnät, jotka ovat totta riippumatta siitä, toteutuvatko ne koskaan empiiriselle eli käytännön tasolle.

Reaalinen taso (ideaalit) eli kirjaamattomat ihanteet ja mekanismit, kuten kompaktikaupungin ideaali tai kiinteistövaluaatioiden edellytykset, jotka kummatkin ohjaavat aktuaalisen tason toimia ja heijastuvat sitä kautta empiiriselle tasolle.

Näin rakentuvan realismin ”kriittisyys” piilee tasojen välisten yhteyksien ymmärtämisessä: kun paljastamme ne aktuaalisen ja reaalisen tason mekanismit, jotka tuottavat esimerkiksi ilmastotuhoa tai segregaatiota empiirisellä tasolla, pelkkä oman toiminnan tavoitteiden kirjaus ei enää riitä. Syntyy velvollisuus purkaa haitalliset rakenteet, jos ne eivät tuota tavoitteiden mukaisia lopputuloksia. Kriittinen realismi onkin tavallaan vastalääke sekä ammattikuntien sisäiselle siiloutumiselle että yhteiskunnan hallintorakenteiden vaikutuspoluille, sillä se vaatii uskallusta ottaa koko todellisuus tosissaan – oman kentän hoitaminen ei enää riitä.

Kriittinen väitös

Väitöstutkimukseni Zoning for Zero: Climate Impacts of Zoning Plans in a Nordic Context syntyi halusta selvittää, miksi kaavoituksessa toimivien ammattikuntien eli maankäytön ja liikenteen suunnittelijoiden kyky ohjata kaupunkikehitystä tavoitteiden suuntaan on heikentynyt. Havaitsin, että kaupunkikehitystä yritetään tavallaan hallita toteutushankkeena pilkkomalla poliittinen suunnitteluprosessi yhä tarkemmin erillisiin asiantuntijuuksiin ja ns. tekniikkalajeihin, kuten logistiikkaan, liikenteeseen, infrarakentamiseen, maankäyttöön ja kaavatalouteen. Sekä tilaajat että konsultit muodostavat oman organisaationsa. Organisaatioiden tutkimisen sijaan pitäydyin omalla alallani ja kohdistin tutkimukseni kaavakarttaan, joka ohjaa sekä liiketoimintaa että ihmisten elintapoja.

Kaavoituksen ilmastovaikutus tulee tutkimuksessa ilmi kahdella tavalla:

Ensimmäinen on tiivistämisen paradoksi: 2000-luvun kestävyysajattelua on ohjannut ajatus, että tiiviimpi rakentaminen on automaattisesti ekologisempaa. Tarkastelemani data pohjoismaisista pääkaupungeista paljastaa kuitenkin toista: tiivis rakenne tekee tosiasiassa mahdolliseksi niin suorien kuin epäsuorienkin päästöjen kasvun – täysin tavoitteiden vastaisesti.

Toinen on kevyemmän kaavoituksen voima: Tutkimukseni tuotti hieman yllättävän tuloksen: väljemmät maankäyttömuodot lähiympäristössä hillitsevät asukkaiden hiilijalanjälkeä riippumatta siitä, mikä heidän tulotasonsa tai yksityisautoilun tarpeensa on. Kaavakartalla on siis rakenteellinen voima vaikuttaa sekä suoraan että epäsuorasti ilmastoon. Tällä hetkellä tuo voima on useimmiten valjastettu palvelemaan kirjaamattomia maankäytön ja aluekehityksen ihanteita, jolloin se toimii tavoitteidensa vastaisesti.

Suunnittelijataustani takia halusin myös tutkia, voisiko tilannetta korjata suunnittelupöydiltä käsin. Väitöskirjan kolmannessa artikkelissa esitämme professori Jukka Heinosen kanssa käsitteen nimeltä ilmastokaavoitus (climate zoning), joka nojautuu systeemiajatteluun ja nobelisti Richard Thalerin ”tuuppausteoriaan” (nudge theory). Ilmastokaavoitus kääntää perinteisen asetelman ympäri. Kerrosalaneliöiden mikromanageeraamisen sijaan kaava voisi määritellä suoraan ne ilmastovaikutusten rajat, joita tietyllä maantieteellisellä alueella ei saa ylittää. Tässä mallissa ilmastovaikutuksia ei arvioida jälkikäteen vaan ennakoiden osana kaavamääräysten suunnittelua. Kun paikallisesti räätälöidyt luonto- ja ilmastotavoitteet ovat lähtökohta kiinteistökehitykselle ja suunnittelulle, arkkitehdeille muodostuu vastuu ja motivaatio löytää ratkaisuja. Siten sekä kiinteistökehitys että arkkitehtuuri voivat suuntautua ilmastotavoitteiden mukaisesti.

Väitöskirjani on minulle paljon enemmän kuin vain kaupunkisuunnittelun tutkimus. Se on herätyshuuto sille, että jos todella haluamme ratkaista planeetan kokoisia ongelmia, meidän on uskallettava päivittää tapamme nähdä rakennukset, luonto ja ihmiset kokonaisuutena vaikutusten kautta. Tämän myötä voimme siirtyä osien mitoittamisesta kaupunkikehityksen suunnitteluun.

Ilmastokaavoitusgraafi. Kuva: Teemu Jama

Kriittinen käytäntö

Käytännön työssä haitallisten rakenteiden purkaminen tarkoittaa irtautumista idealistisista maankäytön ja aluekehityksen dogmeista hanke hankkeelta. Kun asioita katsotaan kriittisen realismin silmin, ratkaisut ovat usein sekä edullisempia että ilmastolle ystävällisempiä ja suunnittelutehtävinä mielenkiintoisempia ja monialaisia. Vaikutuspohjaiseen suunnitteluun panostaminen tuo yhteiskunnallisia säästöjä toteutuksessa ja elinkaaressa sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä.

Tärkeitä muutostarpeita ovat ainakin seuraavat:

Luontokäsityksen ja sääntelyn reformi: Alueellisesti rajatusta luonnonsuojelusta on siirryttävä luonnon ekosysteemien ylläpitämiseen kaikkialla. EU:n ”No-Net-Land-take” -idealismista tulisi luopua: No-Net-Land-Take -politiikka[1] tavoittelee kaupunkien laajentumisen hillintää ohjaamalla kaupunkien kasvua ainoastaan jo rakennetuille alueille, jolloin kaupunkirakentamisen viemä maa-ala (land-take) ei kasva. Se siis toimii kaupunkien tiivistymisen ajurina ns. luonnon puolelta. Kasvun kohdistuminen vain jo rakennetuille alueille johtaa kaupunkikehitykseen, joka edellyttää infrarakentamisen toistuvaa uusimista raskaammaksi. Suuret volyymit kaavoissa estävät kevyemmän puurakentamisen eikä jätä tilaa maapohjaiselle kaupunkiluonnolle. Ilmasto- ja luontovaikutusten näkökulmasta olisi mielekkäämpää nähdä metsään sulautuva nollaenergiapuutalo osana luontoa ja keventää kaupunkikehitystä vaikutuksiltaan kaikissa sijainneissa. Tiiviit kaupunkialueet vievät hyvin vähän maapinta-alaa, mutta niiden osuus kaupunkien kokonaispäästöistä on dominoiva ja resilienssi ilmastonmuutoksen ääri-ilmiöitä vasten matala.

Kuntarakenteen ja aluepolitiikan päivitys: Pääkaupunkiseudun kunnat tulisi ilmastosyistä yhdistää, jotta seutua voidaan kehittää tasapainoisena, väljempänä kaupunkiluonnon, asumisen ja työnteon kudelmana. Tämä vähentäisi toimintojen keskittymistä ja niistä seuraavia ruuhkia. Suomen pikkukaupungeista tulisi pitää hyvää huolta liikenne- ja aluepolitiikalla, koska niissä ovat jo valmiina resilienssi, väljyys, rakennukset ja luonto. Esimerkiksi maankäytön, asumisen ja liikenteen MAL-rahoituksen voisi kohdistaa pienemmistä kaupungeista muodostuvaan verkostoon kaupunkiseutujen ympärillä. Kaupunkimaantieteilijät tietävät, että kaupunkien elinvoima nojaa vahvasti niiden ympärillä olevan (maa)seudun menestykseen: Kaupunkikeskustojen menestystä ei voi kehittää vain keskustoihin investoimalla. Myös uusimmat pohjoismaiset talouden analyysimallit, jotka ottavat huomioon ilmastovaikutukset, painottavat kasvuedellytysten alueellista tasapainoa.

Irti tiiviyttä suosivista laskentamalleista: Ammattialakohtaiset, tiiviyttä ja täydennysrakentamista suosivat arviointimallit on päivitettävä. Kustannustehokkuus on määriteltävä tarkemmin: purkavan saneerauksen sijaan keskiöön on nostettava kiertotalous ja olemassa olevan rakennuskannan hyödyntäminen. Lisäksi uusien aluekehityskohteiden suunnittelussa on otettava laajemmin huomioon ekosysteemipalvelut eli maaperäisen luonnon kasvun tarjoamat edut muun muassa hiilensidontaan, kaupunkitilojen viileyteen ja ihmisten hyvinvointiin.

Kevyempi ja joustavampi infrastruktuuri: Infran on oltava sekä toteutukseltaan edullisempaa että ilmastovaikutuksiltaan kevyempää. Tämä edellyttää rohkeutta palauttaa muun muassa hiekkatiet käyttöön, tehdä mahdolliseksi täysin energiaomavaraiset (off-grid) tontit ja hyödyntää robotiikkaa kevyemmässä joukkoliikenteessä. Kevyemmillä toteutuksilla vältetään kierre, joka syntyy siitä, että infrakustannukset katetaan rakentamistehokkuudella. Korkeampi tehokkuus edellyttää jo itsessään raskaampaa ja kalliimpaa infraa, jolloin kokonaispäästöt kasvavat kohisten.

Vihreä rahoitus kilpailuetuna: Vehreällä Suomella on tuhannen taalan paikka, kun maailman nopeimmin lämpiävän mantereen institutionaaliset lainoittajat alkavat arvottaa rahassa sitä, miten matalapäästöistä, ilmastoresilienttiä ja biodiversiteettiä tukevaa kaupunkikehitys on sen sijaan, että korkeimmalle arvotettaisiin toimintojen keskittäminen ja rakentamisen tehokkuus.

Tarkkaavainen lukija ehkä huomasi, että kaikki edelliset esimerkit edellyttävät, että muutetaan käytössä olevia, usein matemaattisia kaupunkikehityksen arviointitapoja. 26 vuotta sitten sosiologit Pasi Mäenpää, Arto Aniluoto, Rikhard Manninen ja Sampo Villanen tutkivat, kuinka ”sanat kivettyvät kaupungiksi” eli kuinka suunnittelussa ja kaupunkipolitiikassa sanottu lopulta rakentuu tai ei rakennu. Nyt varttivuosisata myöhemmin sanojen suhde käytännön toteutuksiin on hämärämpi. Vaikuttaa siltä, että sanat konkretisoituvat enemmänkin perspektiivikuviksi (kirjaimellisesti tekoälyn kautta), mutta numerot kivettyvät kaupungiksi.

Lähteitä
Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöskirjaan Jama, Teemu 2026. Zoning for Zero: Climate Impacts of Zoning Plans in a Nordic Context. Espoo: Aalto-yliopisto; saatavilla: https://aaltodoc.aalto.fi/items/ea247c6f-3993-4851-99dc-28d7e160c413

Bhaskar, Roy & Frank, Cheryl & Høyer, Karl Georg & Næss, Petter & Parker, Jenneth (toim.) 2010. Interdisciplinarity and Climate Change. London: Routledge.

Hellemaa, Sara & Hautakangas, Sami & Weaver, Sally (toim.) 2026. Ilmastonmuutoksen, vihreän siirtymän ja luontokadon kokonaistaloudellisten vaikutusten arviointi: Nykytila ja toimenpide-ehdotuksia. Työryhmän loppuraportti. Helsinki: Valtioneuvosto.

Mäenpää, Pasi & Aniluoto, Arto & Manninen, Rikhard & Villanen, Sampo 2000. Sanat kivettyvät kaupungiksi: Tutkimus Helsingin kaupunkisuunnittelun prosesseista ja ihanteista. Espoo: Teknillinen korkeakoulu.

Thaler, Richard H. & Sunstein, Cass R. 2021. Nudge: The Final Edition. New York: Penguin Books.

[1] https://www.eea.europa.eu/en/analysis/indicators/net-land-take-in-cities