Yhä useammat asuvat kaupungissa: osa pienissä kaupungeissa, osa suurissa metropoleissa, yhdet kantakaupungissa, toiset lähiöissä ja jotkut omakotitaloissa – jokainen kuitenkin mielestään kaupungissa. Samalla kaupunkisuunnittelun puolelta tarjotaan visioita hyvästä ja tavoiteltavasta kaupungista. Artikkelissa tarkastellaan kertomusten avulla, miten kaupungin käsitettä ja arvotusta tuotetaan ja kuinka hyvin Helsingin suunnitelmien kertomus kaupungista sopii yhteen kaupunkilaisten monien kertomusten kanssa.

Kaupunkien moninaisuutta voidaan lähestyä kertomusten kautta. Kertomus käsittää paitsi tarinan myös kertomistilanteen. Yleisö, asiayhteys ja tarkoitus ovat osa kertomusta. Kertomukset eivät useinkaan ole fiktiivisiä vaan perustuvat monesti faktoihin. Kertomusten avulla jäsennämme todellisuutta itsellemme ja toisillemme elämää ja arkista toimintaa mahdollistavaan muotoon. Lumisesta mäestä tulee pulkkamäki vasta kun toiminnalla, puheella tai ajatuksilla teemme siitä pulkkamäen.

Kertomukset eivät kuitenkaan jäsennä vain yhtä todellisuutta vaan monia erilaisia todellisuuksia. Klassinen esimerkki kertomusten moninaisuudesta on kunkin elämäntarina. Se, mitä tapahtumia poimimme kerrotun tarinan keskiöön, muodostaa kokonaisuuden siitä, keitä me olemme, mikä on roolimme yhteisössä ja mitä osaamme tai haluamme. Harvalla meistä on kuitenkaan vain yhtä elämäntarinaa. Töissä kertomamme elämäntarina eroaa siitä, minkä kerromme vaikkapa perheen tai lapsuudenystävien seurassa. Jokainen näistä elämäntarinoista on todellinen ja rakentuu aitojen tapahtumien pohjalle mutta kertoo erilaisesta ihmisestä ja luo tämän uudelleen.

Kertomukset ovat usein laajemmin jaettuja. Tällaisia jaettuja kertomuksia ilmenee lähes kaikessa, mikä koskettaa useita ihmisiä, kuten kaupunginosien tai yhteisöiden luonteessa. Myös käsitteisiin liittyy erilaisia kertomuksia: elinvoimaisuus, kestävä kehitys, kaupunki tai vaikka Kontula voivat merkitä erilaisissa yhteyksissä ja yhteisöissä hieman erilaisia asioita. Kertomusten ja merkitysten jakaminen helpottaa viestintää, rakentaa yhteisöitä ja tarjoaa yksinkertaistetun näkymän moniulotteiseen maailmaan. Kertomusten leviämisessä ilmenee kuitenkin usein symbolista vallankäyttöä: kun kertomuksia ja niiden sisältämiä todellisuusrakenteita välitetään henkilöltä toiselle, harvoin korostetaan, että kyseessä on vain yksi monista rinnakkaisista kertomuksista. Mitä useammin sama kertomus toistuu, sitä hallitsevampi siitä tulee, ja sitä vaikeampi todellisuutta on enää virittää toisenlaisiin muotoihin.

Kaupunkisuunnittelu kertomuksena

Kaupunkisuunnittelu on pitkälti kertomusten hallitsemista. Jokainen asemakaava, puistosuunnitelma ja visio on hallinnollisen dokumentin lisäksi esitys siitä, millainen on hyvä tai toivottava kaupunki. Esimerkiksi Helsingin yleiskaavassa kaupungin käsite rakentuu urbaanin vilinän, kahviloiden, hyvän kaupunkielämän ja julkisen elämän ympärille. Kaupunkiympäristöä kuvaillaan kaavaselostuksessa korostetun myönteisesti. Kuvamateriaali koostuu viihtyisistä ja yhteisöllisistä kuvista kantakaupungista, ja selostustekstissä esitetään, kuinka tulevaisuuden kaupungissa tietotyöläiset tekevät töitä kivijalkakahviloissa ja kaupunkilaisten elämä on auvoisaa kuin lomalla. Yleiskaavassa kerrotaan myös, kuinka hiljaisista esikaupunkikeskuksista voidaan tiivistämällä luoda oikeita keskustoja, joissa on hyvän kaupunkielämän mahdollistavaa urbaania vilinää. Yleiskaavan kertomus kaupungista viritetään toiminnallisen ja vilkkaan kantakaupungin muotoon ja tästä pyritään imartelevalla kuvauksella luomaan mahdollisimman houkutteleva.

Suunnittelussa esitetään myös, mikä kaupungissa on vähemmän toivottua. Tämä ilmenee erityisesti siinä, mitkä elementit esitetään muutettaviksi tai mitkä alueet ja toiminnot jätetään havainnekuvien ja suunnitelmakuvausten ulkopuolelle. Vähemmän toivottavia piirteitä kuvataan suunnitelmissa tyypillisesti ulkopuolisesta perspektiivistä ja vaihtoehtoiset kertomukset nousevat harvoin esiin. Tämä näkyy myös Helsingin yleiskaavassa. Kaava tavoittelee urbaania kaupunkia, ja suunnitelmassa esikaupunkialueiden ja urbaanin kantakaupungin välille rakentuu selvä arvoasetelma. Siinä kantakaupunki on toivottavampaa ja parempaa kaupunkia kuin esikaupunki ja esikaupungeista puhutaan lähinnä alueina, jotka eivät ole urbaaneja. Yleiskaavan kertomuksessa esikaupunki on ikään kuin pelastettava urbaaniuden puutteelta täydennysrakentamisen ja alueen luonteen muuttamisen avulla. Vaihtoehtoinen näkökulma jää puuttumaan, ja esitetty kuva erityisesti esikaupungeista mutta myös kantakaupungista jää yksipuoliseksi.

Toivottu kaupunki ja kaupunkilainen

Samalla kun kaupunkisuunnittelussa kuvataan tavoiteltavaa kaupunkia, tuotetaan myös käsitystä kaupunkilaisen toivotusta roolista. Se on kaupungin tapaan monimuotoinen. Kantakaupungissa kaupunkilaisuus saattaa rakentua palveluiden ja urbaanin vilinän varaan, metsälähiössä ennemmin luontoympäristöjen ja palveluita tarjoavien alueiden harmonisen vuorottelun välille. Omakotitalovaltaisilla alueilla kaupunkilaisuus muodostuu naapuruussuhteiden ja oman rauhan ympärille. Mikäli suunnittelussa suositaan hyvin yksipuolisia kaupungin määritelmiä, myös hyväksytty tapa olla kaupunkilainen yksipuolistuu ja kaupungeille ominainen toiminnallinen ja kulttuurillinen monimuotoisuus heikkenee.

Kaupunkilaisuuden yksipuolistumisesta on ollut viitteitä viime vuosien kaupunkisuunnittelussa. Monissa kaavoissa ja niiden selvityksissä sekä havainnekuvissa korostetaan voimakkaasti kaupallisten palveluiden asemaa ja esimerkiksi kahviloissa oleskelun viihtyisyyttä. Kaupunkiympäristön toimintojen kaupallistuminen esitetään ympäristön laatua parantavana ja kaupallinen oleskelu toivottavana kaupunkilaisuuden muotona. Esimerkiksi Oulunkylän uuden keskuksen asemakaavoituksen selvityksissä graffiteja ja ilmoituksia kuvataan epäsiisteiksi mutta katutaidetta tai brändien viestintäpintoja tunnelmaa kohentaviksi. Kaupallisten terassien levittäytymistä katutilaan pidetään suunnitelmassa tavoiteltavana, eikä havainnekuvissa esitetä lainkaan ei-kaupallisia olemisen paikkoja. Kaupunkilaisen rooli näyttäytyy suunnitelmien kertomuksissa hallittuna ja kaupallisena, mutta alueella vallitseva spontaani, kontrolloimaton ja ei-kaupallinen kaupunkielämä epätoivottuna.

Kaupunkikehittämistä tarkastellessa on oleellista pohtia lisäksi, tehdäänkö muutosta nykyisten asukkaiden elämän parantamiseksi vai uusien asukkaiden houkuttelemiseksi. Oleellisin ero on siinä, esitetäänkö alueen nykyiset toiminnot ja kaupunkilaisuuden muodot arvokkaina vai alisteisina, sekä siinä, kuinka hallitsevassa roolissa uusi kaupunkielämä esiintyy näiden rinnalla. Esikaupunkialueiden kehittämissuunnitelmissa ilmenee monesti kaupunkielämän päämäärätietoista ohjaamista ja kuvailua tulevaisuudesta, jossa alueen luonne on kehittynyt johonkin ennalta määrättyyn suuntaan. Esimerkiksi jo mainitun Oulunkylän keskuksen asemakaavan selvityksissä todetaan, että liiketilojen lisääminen tekee kaupunkitilasta urbaanimman, mikä puolestaan houkuttelee alueelle urbaaneja kaupunkilaisia käyttämään näitä palveluita. Kaavan tarjoamasta kertomuksesta ilmenee selvästi, minkälaisia kaupunkilaisia alueelle toivotaan. Monissa muissakin suunnitelmissa, kuten Helsingin yleiskaavassa, urbaani kuluttava kaupunkilaisuus esitetään muita kaupunkilaisuuden muotoja toivottavampana tai jopa ainoana tapana olla kaupunkilainen. Vastaavasti kaupunkitilaa suunnitellaan tukemaan tätä kehitystä.

Oulunkylän keskustakorttelin suunnitelmaluonnoksessa vanha Tapio Rautavaaran patsas asettuu symbolisesti kehittyvän kulutuskaupungin keskelle. Kuva: Huttunen-Lipasti Arkkitehdit & Aino Landscaping 2022, s. 12.

Tarvitaan vaihtoehtoisia kertomuksia

Kaupunkikehittämisen näkemyksellisyys on ymmärrettävää, onhan tulevaisuutta kuvatessa ja kehitystä ohjatessa perusteltua luoda visiomainen kertomus toivotusta tilasta. Yksittäisen suunnitelman tarjoamaa kaupunkikäsitystä kriittisempää on kuitenkin kertomusten toistuvuus. Mikäli kaupunkilaisuuden kuvaus toistuu samankaltaisena suunnitelmasta toiseen, siitä muodostuu hallitseva kertomus, jota on vaikea kyseenalaistaa. Tämä vaikuttaa herkästi myös asukkaiden minäkuvaan ja alueidentiteettien kehittymiseen. Millaista on esimerkiksi asua ja olla onnellinen alueella, josta yleiskaavan mukaan puuttuu elinvoimaa, urbaania vilinää ja siten edellytykset hyvälle kaupunkielämälle? Virallisen kertomuksen ulkopuolelle jäävät vaihtoehdot putoavat suunnittelussa herkästi marginaaliin, mistä syntyy vaikeasti purettavia, leimaavia ja eriarvoistavia rakenteita.

On luonnollista, että kaupunki kehittyy ja alueet muuttuvat, eikä tätä ole syytä tai edes mahdollista pysäyttää. Kehitystä ohjattaessa on kuitenkin pohdittava tarkkaan, kuinka suunnitelmat kuvaavat kaupunkia ja miten muutos voi tukea kaupungin ja kaupunkilaisuuden kertomusten monimuotoisuutta. Mahtuuko vallitsevan urbaanin kaupunkisuunnittelun rinnalle suunnittelua, jossa esikaupunkeja normalisoidaan ja arvostetaan? Voidaanko alueita kehittää arvottamatta kaupunkilaisuuden erilaisia muotoja?

Nykyisin kaupunkisuunnittelussa kontrolloidaan ja ohjataan kaupungin ja kaupunkilaisuuden kertomuksia enemmän kuin on tarpeen. Olisikin tervetullutta nähdä suunnittelua, jossa ei tarjota vain yhtä kaupunkilaisuuden muotoa, vaan pikemminkin luodaan tilaa paikallisten kaupunkikertomusten erilaisille muodoille. Tarvitaan myös tiloja ja välineitä erilaisten kaupunkikäsitysten tasavertaiselle kohtaamiselle.

Artikkeli perustuu kirjoittajan diplomityöhön, joka sai Helsingin kaupungin opinnäytepalkinnon 2024 ja Aalto-yliopiston opinnäytepalkinnon 2025.

Lähteet

Jalava, Joona. (2024). Kaupunkilaisen ja kaupunkilaisuuden narratiivit Helsingin kaavoituksen diskursseissa. https://urn.fi/URN:NBN:fi:aalto-202403172761