Saattoliikenne on ilmiönä tuttu kaikille, jotka liikkuvat suomalaiskoulujen lähiympäristössä aamuisin, kun koulupäivä on alkamaisillaan – sekä kahdeksan että yhdeksän maissa. Silloin henkilöautolla tuodaan kouluun heitä, jotka asuvat niin lyhyen matkan päässä koulusta, että eivät ole oikeutettuja koulukuljetukseen. Alakouluissa raja on tavallisesti kolme kilometriä ja yläkouluissa viisi kilometriä. Muutaman kilometrin matkan päästä kulkee auton kyydissä nykyisin melkoinen joukko koululaisia. Saattoliikenne on vaivihkaa päässyt kasvamaan ilmiöksi, joka olisi syytä nähdä tarkemmin.

Todenmukaisimman kuvan henkilöautolla kuljetuista koulumatkoista saa havainnoimalla paikan päällä. Syksyllä 2020 kävimme eteläsuomalaisen yläkoulun pihalla kuvaamassa pientä pysäköintipaikkaa, jota käyttivät sekä koulun henkilökunta että huoltajat, jotka toivat nuorensa aamulla kouluun henkilöautolla. Pysäköintipaikan ahtauden vuoksi siltä pois pääseminen edellytti peruuttamista. Jo viisi samaan aikaan saapuvaa autoa aiheutti ruuhkan, kun pysäköintialueen poikki kulki myös nuoria mopoilla, jopoilla ja jalkaisin. Henkilöautojen määrä ei jäänyt viiteen; kymmenet autot kävivät kääntymässä koulun portin edustalla juuri ennen koulun alkua.

Saattoliikennettä liikaa ja väärissä paikoissa

Olimme jo aiemmin keskustelleet aamuisesta saattoliikenteestä koulun rehtorin ja kaupungin liikennesuunnittelijan kanssa. He huomauttivat autolla saattamisen olevan tavallista, mutta tarpeetonta, sillä kyseisen koulun oppilailla koulumatkat olivat hyvin lyhyitä, pisimmilläänkin parin-kolmen kilometrin mittaisia.

Seuraavina vuosina tarina runsaasta saattoliikenteestä toistui Itä-Suomessa, Länsi-Suomessa ja Pohjois-Suomessa. Yli viidessäkymmenessä kunnassa, yli sadalla koululla eri puolilla Suomea ala-, ylä- ja yhtenäiskoulujen rehtorit kertoivat, miten saattoliikennettä on koulun läheisyydessä liikaa ja väärissä paikoissa.

Fiksusti kouluun -ohjelma on vuodesta 2020 saakka työskennellyt kuntien ja koulujen tukena aktiivisten ja kestävien koulumatkojen edistämiseksi. Olemme tuottaneet kyselyjä, joiden avulla kunnat ja koulut ovat saaneet tuoretta tietoa siitä, miten lapset ja nuoret koulumatkojaan oikeasti liikkuvat, mitä perheet koulumatkoista ajattelevat ja miten koulun lähiympäristön liikennejärjestelyt tukevat omin voimin liikkumista. Kartoille piirretyt saattoliikenne- ja pysäköintipaikat ja valokuva-aineisto toimivat dokumentteina siitä, että autoliikennettä on koulujen lähikaduilla ja pihoilla ajoittain huomattavan paljon.

Dokumentointi on osoittautunut tärkeäksi, sillä vaikka saattoliikenne ilmiönä on kouluilla tunnettu, on se näihin päiviin saakka jäänyt tunnistamatta valtakunnallisessa lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistä tutkivassa Liitu-tutkimuksessa. Neljän vuoden välein toteutettavan Liitu-tutkimuksen mukaan perusopetusikäiset koululaiset Suomessa kulkevat koulumatkansa varsin aktiivisesti eikä tilanne juurikaan muutu tutkimuksesta toiseen. Viimeisimmän tiedon mukaan perusopetusikäisistä 76 % kulkee alle viiden kilometrin koulumatkat aktiivisesti, kävellen tai pyörällä.

Autolla kouluun, kävellen kotiin

Fiksusti kouluun -ohjelman paikalliset kulkutapa- ja huoltajakyselyt sekä havainnointi koulujen pihoilla on tuottanut koulumatkoihin aivan toisenlaisen näkymän, jota keskustelut rehtoreiden kanssa ovat täydentäneet: lapset ja nuoret yhdistävät arjessaan useita eri kulkutapoja – esimerkiksi saavat huoltajalta kyydin aamulla, mutta kävelevät kotiin koulupäivän päätteeksi tai kulkevat osan viikosta vanhemman kyydissä ja osan kavereiden kanssa jalan.

Liitu-tutkimuksen tuloksessa on siis totta toinen puoli: koululaiset näyttävät kulkevan aktiivisesti, kun heiltä kysytään VAIN yhtä kulkutapaa kysymyksellä ”Miten kuljet koulumatkasi yleensä”. Tähän kysymykseen 76 % perusopetusikäisistä on vastannut kulkevansa kävellen tai pyörällä.

Vuoden 2024 Liitu-tutkimukseen saatiin viimein mukaan tarkentava jatkokysymys: kuinka usein koululaiset saavat autokyydin koulumatkoillaan. Peräti 10 % perusopetusikäisistä ilmoitti vanhempien kyydin pääasialliseksi kulkutavaksi alle viiden kilometrin koulumatkalla, ja 26 % kertoi saavansa vanhemmiltaan kyydin usein tai hyvin usein. Myös niiden vastaajien joukossa, jotka muuten kertovat kulkevansa kävellen tai pyöräillen, kyytejä saadaan yllättävän paljon: keväisin ja syksyisin 24 % ja talvisin 16 % aktiivisesti kulkevista lapsista ja nuorista kulkee usein tai hyvin usein autolla.

Tämä tarkoittaa sitä, että koulumatkansa kävellen tai pyörällä kulkee huomattavasti harvempi koululainen kuin olemme tähän saakka uskoneet ja toivoneet.

Valtakunnallisen tutkimuksen käsitys koulumatkoista alkaa näyttää samalta kuin koulun lähikadut aamuisin: on mahdollista, että esimerkiksi 250 oppilaan koulussa noin 120 oppilasta tuodaan aamulla kouluun autolla. Heistä lähes 200 saattaa iltapäivällä kävellä koulusta kotiin, sillä usein tai hyvin usein saadut autokyydit eivät välttämättä koske jokaista koulumatkaa.

Onko siis syytä tuulettaa, kun valtakunnalliseen tutkimukseen nojaavaa, arkihavaintoihin nähden perusteettoman optimistista käsitystä koulumatkojen aktiivisuudesta on viimein tarkennettu? Kyllä, jos se toimii kimmokkeena ryhtyä yhteistuumin ja pitkäjänteisesti tukemaan koululaisten aktiivista kulkemista ja vähentämään autokyytejä lyhyillä, muutaman kilometrin mittaisilla matkoilla.

Aktiivisia ja kestäviä koulumatkoja edistävä ohjelma otti ilolla vastaan tämän sinänsä ikävän tiedon, että lyhyet autokyydit ovat aiemmin tilastoitua tavallisempia ja koululaiset aiemmin ajateltua passiivisempia arjessaan. Muutosta on helpompi alkaa toteuttaa, kun keskeiset toimijat näkevät saman todellisuuden.

Kenelle koulun lähiympäristöjä rakennetaan?

Autoistumisen kulttuuri on vaivihkaa ujuttautunut lasten ja nuorten arkeen. Koululaisten kyydeissä on kyse aikuisten kulkutavoista. Noin 50 % työikäisistä kulkee henkilöautolla 1−2 kilometrin työmatkansa ja 25 % alle yhden kilometrin matkansa. Lapset ja nuoret hyppäävät mielellään kyytiin. Autojen määrä koulujen porteilla ja pääovilla nousee sateella, pimeällä, kylmällä… ja aamuisin. Koulun yhteydessä sijaitsevaan päiväkotiin tuodaan lapset autolla, ja samalla kyydillä kulkee helposti perheen koululainen. Koulurakennuksen kylkeen on sijoitettu liikuntahalli ja kirjasto, jotka palvelevat kaupunkilaisia aamusta iltamyöhään ja edellyttävät laajaa pysäköintitilaa, jota huoltajien on helppo hyödyntää.

Saattoliikenne on muutakin kuin yksilön käyttäytymistä; se on monikerroksinen, rakennetun ympäristön, vakiintuneen maankäytön ja liikennesuunnittelun tuottama ilmiö.

Suomalaiskoulujen pihoille on totuttu suunnittelemaan pysäköintipaikkoja henkilökunnalle ja vierailijoille. Kasvaneen saattoliikenteen tarpeisiin on alettu vastata suunnittelemalla sujuvampia ja tilavampia saattoliikennepaikkoja. Autoliikenteen kysyntään on vaikea vastata: helposti käy niin, että uusi kaista ja isompi pysäköintialue ovat pian taas täynnä, ja tarvitaan yhä isompia pysäköintialueita ja saattoliikennepaikkoja.

Koulujen edustoilla on nykyisin aukioita, jotka täyttyvät aamuisesta saattoliikenteestä. Entäpä, jos ne keräisivätkin koulujen varsinaisia käyttäjiä, lapsia ja nuoria viettämään aikaa yhdessä? Tähän on pyritty esimerkiksi Oslossa, jossa saattoliikennepaikkana toiminut asfalttialue suljettiin puomilla. Lapsilta kysyttiin, mitä he haluaisivat autojen tilalle. Vastaus näkyy autoilta vapautuneella aukiolla: siellä on shakkipöytiä, oleskeluun kutsuvia pöytäryhmiä sekä lasten suunnittelema — ja kaupungin toteuttama — viherseinä.

Kööpenhaminassa koulujen pihat ovat levittäytyneet lähikaduille ja -aukioille, jotta lapset saavat lisää liikkumatilaa, ja jotta lapset näkyvät entistä enemmän kaupungissa. Kun lapset voivat liikkua turvallisesti kaupungissa, voidaan puhua ihmislähtöisestä liikenne- ja kaupunkisuunnittelusta. Koulujen lähikatuja muokataan eri puolilla Eurooppaa lasten ja omin voimin liikkumisen ensisijaisuutta painottaviksi koulukaduiksi.

Liikennejärjestelyillä voitaisiin Suomessakin vähentää lyhyiden autokyytien houkuttelevuutta. Kenelle koulun lähiympäristö kuuluu, jos ei sinne omin voimin kulkeville lapsille ja nuorille? Ei ole reilua eikä kovin realististakaan odottaa lasten ja nuorten pyöräilevän tai kävelevän, jos liikenneympäristö ja liikennekulttuuri viestivät ensisijaisesti autolla ajamisesta.

Kysymys ei ole pelkästään liikenneturvallisuudesta tai pihan ruuhkista. Kyse on myös arvoista. Rakennammeko tulevaisuudessakin koulujen ympäristöjä, joissa autoille varataan yhä enemmän tilaa, saattoliikennettä sujuvoitetaan ja lasten liikkuminen tapahtuu yhä useammin takapenkillä? Vai uskallammeko rakentaa koulujen lähiympäristöjä, joissa aktiiviset kulkutavat ovat normi, ja tilaa jätetään vain välttämättömälle autoliikenteelle. Aktiivisen kulkemisen ensisijaisuus muuttaa samalla koulujen lähikatuja ja koulupihoja viihtyisämmiksi, saasteettomammiksi ja meluttomammiksi. Muutoksen toteuttamiseksi tarvitaan uusia kysymyksiä: kenen täytyy päästä koulun viereen autolla. Ja miksi?

Aloituskuva: https://fiksustikouluun.fi/nuorten-opiskelumatkoilla-aktiivisuus-laskussa/

Lähteet

Fiksusti kouluun -ohjelman verkkosivut https://fiksustikouluun.fi

Ojajärvi, Sanna; Katja Arpalo ja Tanja Onatsu 2025. Fiksusti kouluun viisi vuotta – mukana jo viidesosa Suomen kunnista. Poljin-lehti 01/2025, 26-33. https://www.poljin.fi/sites/default/files/2025-06/Poljin_01-25_web.pdf

Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa. LIITU-tutkimuksen tuloksia 2024. Sami Kokko ja Riikka Hämylä (toim.). Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2025:1.

Työmatkat ja etätyö. Henkilöliikennetutkimus 2021 – päivitetty toukokuussa 2024. Liikenne- ja viestintävirasto Traficom. https://www.traficom.fi/sites/default/files/media/file/HLT2021_Faktakortti_Työmatkat_ja_etätyö.pdf