Yhteiskunnan kriisiherkkyys on kasvanut ja luontoperustan horjumisen takia niin käy melko varmasti edelleen. Kriiseihin varautumista ja niiden keskellä elämistä koskeva tutkimus on yksimielistä siinä, että haavoittuvimmista ihmisistä tulee kaikissa oloissa pitää huolta.

Haavoittuvimpiin kuuluvat hoivan tarpeessa olevat ihmiset ja tietysti myös ne, jotka juuri kriisin takia tarvitsevat hoivaa. Lisäksi itse hoivan tarpeen käsite on omiaan laajenemaan henkisen kriisinkestävyyden ulottuvuuteen, sillä kriisitilanteisiin kuuluvat huolet ja pelot voivat laajeta koko väestöön aiheuttaen jopa poliittista riskiä kriisinhallintaan. Kaupungeissa nämäkin huolet ja riskit tiivistyvät.

Samalla kriisit ehdollistavat hoivaa tuottavien instituutioiden ja ammattilaisten toimintaa tehden hoivatoiminnan jatkuvuudesta ja toimintakyvystä itsestään kriisinhallinnan kohteen. Kriiseissä ei voida aina luottaa siihen, että hoivan resurssit kestävät kasvaneeseen tarpeeseen nähden, etenkään kaupungeissa. Siksi hoivan järjestelmässä tarvitaan redundanssia eli varmentavaa ylimäärää takaamaan hoivan riittävyys. Silloin katseet kääntyvät kansalaisyhteiskuntaan ja vapaaehtoistoimintaan sekä ylipäätään systeemiseen näkökulmaan, jota resilienssin käsitteellä tavoitellaan.

Kaupunki yhteisönä kriiseissä

Euroopan kaupungeista kerätyllä menestyksellisten resilienssitekijöiden listalla korostuu tarve jatkuvaan oppimiseen vertaisuuden, kumppanuuksien ja jakamisen pohjalta. Tällaisen sosiaalisen resilienssin rakentaminen on ollut tehokasta, kun se on perustunut ylhäältä-alas-ajattelun sijaan sektorirajat ylittäviin, monitoimijaisiin ja monitasoisiin kumppanuuksiin julkisvallan, kansalaisyhteiskunnan, yritysten ja tutkimuksen välillä. Suomen kriisinkestävyyden kokonaisturvallisuusmalli perustuu sektorirajat ylittävälle yhteistyölle, jossa kolmannella sektorilla on merkittävä rooli.

Lisäksi kriiseissä ilmaantuu aina orgaanisesti itseorganisoituvaa paikallista kansalaistoimintaa, jota ei ole voitu varsinaisesti suunnitella ja integroida kriisinhallinnan järjestelmään. Sitä lähestytään tutkimuksissa esimerkiksi neljännen sektorin käsitteellä. Kolmannen ja neljännen sektorin muodostamaa kriisinkestävyyden ulottuvuutta taas jäsennetään yhteisöllisen resilienssin käsitteellä. Siihen kuuluu myös kansalaisten ja heidän yhteisöjensä toisilleen tarjoama hoiva ja huolenpito.

Yhteiskunnan kriisinkestävyyttä eli resilienssiä varten tarvitaan siis erityistä laajennettua hoiva-ajattelua, joka huomioi kansalaiset ja kansalaisyhteiskunnan yhtäältä hoivan kohteena ja toisaalta sen tuottajina kriiseissä. Kutsun tätä ajattelua kriisihoivaksi ja ehdotan muutamia näkökulmia, joista sitä voidaan lähestyä. Kriisihoivan käsite voi auttaa murtamaan ”pehmeän” ja ”kovan” turvallisuuden rajaa ja vastustamaan yhteiskunnan turvallistamista ja militarisoitumista. Se voi myös edesauttaa hoivan ja siitä pääasiassa vastaavien naisten arvostusta yhteisöissä ja yhteiskunnassa – mutta samalla kutsua miehiä mukaan hoivan kentälle.

Informaatioresilienssi – infohoiva ja somen rooli

Informaatioresilienssi on noussut viime vuosina tärkeäksi kriisinhallinnan käsitteeksi. Se johtuu erityisesti hybridivaikuttamisen, -häirinnän tai -sodan ilmiöstä, jota etenkin Venäjä on alkanut harrastaa. Sen myötä kansalaisten luottamus yhteiskuntajärjestelmäänsä on noussut yhä tärkeämmäksi maanpuolustuksen teemaksi. Hybridisodankäynnin yhteydessä kansalaisyhteiskunta on nähty mahdollisena väylänä horjuttaa yhteiskuntaa.

Toiseksi koronakriisin yhteydessä koettiin ongelmaksi se, että kaikki kansalaiset eivät uskoneet viranomaisasiantuntijoiden käsityksiä taudin luonteesta ja sen leviämisen ehkäisystä, kuten rokotuksista ja maskeista. Tieto ei, omalle äidinkielelle käännettynäkään, mennyt perille suoraan ja sellaisenaan, vaan edellytti välittäjiä, jollaisina toimivat esimerkiksi maahan muuttaneiden yhteisöjen avainhenkilöt ja myös erilaiset asiakaskontaktit.

Molemmat näkökulmat näyttävät ehdottavan, että jonkinlaista ”pehmeämpää” ja osallistuvampaa viestintää kriiseissä tarvittaisiin. Tutkimuksissa on suositeltu, että sosiaalista mediaa tulisi hyödyntää kriiseissä aktiivisesti ja suunnitelmallisesti. Koronakriisissä paikallisella sosiaalisella medialla oli merkittävä rooli ensimmäisenä tiedonvälittäjänä, toimijaverkostojen viestintävälineenä, digisiirtymän alustana sekä solidaarisuuden ja henkisen kestävyyden ylläpitäjänä. Kun median koettiin lietsovan pelkoa, kansalaiset ottivat viestinnällistä ja vertaistukevaa roolia ohi viranomaisten.

Tiedeakatemian asiantuntijaryhmä peräänkuulutti viranomaisilta ”yhteiskunnallista herkkyyttä” eli ”kykyä kuunnella hiljaisia signaaleja ja erilaisia ryhmiä ja yksilöitä” sekä ”kykyä aitoon vuorovaikutukseen”, joita voi pitää somen mutta ennen kaikkea ihmisten arkiseen elämänpiiriin kuuluvan kanssakäymisen vahvuuksina. Somen kautta voi myös saada paikallista tietoa ja tukea, joita koronakriisissä ihmisiltä puuttui, ehkä myös toivoa.

Toivohoiva – kenen tehtävä?

Toinen Tiedeakatemian mukaan ihmisten kaipaama viestinnällisen herkkyyden puute liittyi toivon merkitykseen. Sama todettiin omassa tutkimuksessamme Helsingissä: ihmiset olisivat tarvinneet toivoa ylläpitävää viestintää ja näköalaa kriisin päättymisestä. Kriiseissä näyttää olevan tapana, että niiden moninaisista vaikutuksista toipuminen jää yhteisöjen itsensä hoidettavaksi, etenkin syrjäseuduilla. Se voi olla myös luonteva tehtävä itseorganisoituvalla kansalaistoiminnalle. Esimerkiksi New Yorkin Union Squarella kokoontui vuoden 2001 WTC-iskun jälkeen spontaanisti noussut kansalaisfoorumi, jossa käsiteltiin tunteita ja purettiin tilannetta henkisesti.

Kriisien yhteydessä ihmiset kertovat usein kokevansa kiitollisuutta saamastaan avusta ja tuesta, myös liittyen kriisikokemuksen käsittelyyn ja toipumiseen. Tietokirjailija Solnit puhuu jopa erityisestä kriiseissä syntyvästä sosiokulttuurisesta tilasta, ”tuhoutopiasta”, joka luo altruistista osallistuvuutta ja anteliaisuutta, kun sosiaalisten erojen ja omistajuuden merkitykset hälvenevät. Tunne selviytymisestä, nimenomaan yhdessä, luo toivoa.

Ekologisen kriisiytymisen kohdalla toivon perspektiiviä on vaikea ylläpitää. Ekokriisi on permakriisi eli pysyvä tila, jolle ei näy loppua, ainakaan kymmeniin vuosiin. Ihmiset ja yhteiskunnat joutuvat mukautumaan jatkuviin ja toistuviin resilienssiä vahvistaviin toimiin ilman yleispätevää näköalaa valoisasta tulevaisuudesta. Silloin voi korostua se, miten kriisiaikoina tulevaisuuskuvien sijaan aktivoituvat menneisyydessä tapahtuneita kriisikokemuksia koskevat tarinat.

Kertomushoiva – yhteisöllinen lihasmuisti vai myyttien maailma?

Historiaa ja siinä koettuja tapahtumia hahmotetaan kollektiivisten tarinoiden kautta ennen kaikkea poikkeustilanteissa, joissa arkikokemus ei kykene hahmottamaan uusia oloja. Kriiseissä tarvitaan yhteinen tarina tapahtuneelle. Tarinoita ja niiden kertomista varten tarvitaan sosiaalista muistia, jota kantavat sekä instituutiot että kansalaiset yhteisöineen, mieluiten vuorovaikutuksessa tai jopa yhteistyössä. Sitä voidaan kutsua vaikkapa yhteisölliseksi lihasmuistiksi.

Kertomusten merkitys ei ole vain hoivaava vaan ihmiset voimaantuvat yksilöinä ja yhteisöinä kohtaamaan kriisin myös oppiakseen kohtaamaan seuraavan kriisin. Myös kriisinkestävyyden tutkimukset lähestyvät kriisejä kronologisina tarinoina, joiden alku on valmistautumisessa tulevaan. Sitä seuraavat sen pohjalta tehdyt varautumistoimet ja itse kriisinaikainen toiminta, jonka jälkeen kriisi päättyy oppimiseen seuraavia kriisejä varten. Kriisinhallinnan jatkumo voidaan näin hahmottaa tarinallisena syklinä, jonka alku- ja loppupäässä kertomuksellisuuden merkitys korostuu. Miten tapahtumien ja selviytymisen tarinoita pitäisi kirjoittaa ja kenen?

Kysymys vaikeutuu, kun tiedetään, että kriiseissä ihmismieli aktivoi myyttisiä tietovarantojaan, minkä lisäksi aktivoituu myös sosiaalinen peilaaminen eli toisten käyttäytymisen seuraaminen. Yleisiä kriisimyyttejä ovat panikointi ja joukkohysteria, avuttomuus ja sosiaalisten normien hylkääminen, ryöstely ja väkivalta sekä tilanteen hyödyntäminen ja työtehtävistä laistaminen. Kriisien sanoittaminen ja kehystäminen on aina poliittista.

Myytit muodostavat uhan sille, että ihmisten keskinäinen apu- ja tukitoiminta omaksutaan osaksi viranomaisvetoista varautumistoimintaa. Pahimmillaan syntyy eliittipaniikiksi kuvattu tilanne, jossa hyväosainen valtaa pitävä väestö pelkää yleisen järjestyksen murtumista ja siksi sortaa heikompia väestönosia. Miten uskoa ihmisten kykyyn hoivata poikkeustilanteissa toisiaan, jos mielikuvaa hallitsevat myytit, vaikka tosiasiassa ihmiset tutkimusten mukaan etsiytyvät yhteistoimintaan? Miten kääntää viestinnällisesti “burning and looting”-uhka“caring and doing”-lupaukseen?

Hyvinvointivaltiohoivasta kriisihoivaan

Tarve tarkastella kriisinkestävyyttä laajasti näkyy resilienssin käsitettä käyttävissä tarkasteluissa, jotka tähtäävät kriisien systeemiseen ymmärrykseen. Kansalaistoiminta on oleellinen osa kriisinhallinnan järjestelmää, kuten Suomen kokonaisturvallisuusmalliinkin on kirjoitettu. Niinpä myös hoivalla tulisi olla keskeinen osa kriisinkestävyyden systeemistä ymmärrystä ja siitä johdettua toimintamallia.

Maailman terveysjärjestö WHO on jo kauan ajanut resilienttien yhteisöjen ja niitä tukevien sosiaalisten verkostojen ja kumppanuuspohjaisen yhteistyön huomioimista terveydenhoitojärjestelmässä. Tutkimukset ehdottavat, että koko hoivan tai huolenpidon infrastruktuuri (infrastructure of care) tulee rakentaa kriisejä varten laajalle (yhteis)toimijapohjalle.

Pitäisikö hyvinvointivaltiollinen hoiva-ajattelu päivittää alkaneeseen monikriisin tai permakriisin aikaan? Hyvinvointivaltiollinen universalismin ajatus ei toiminut koronakriisissä, kun Helsinki-avulla autettiin hyväkuntoisia ja varakkaita iäkkäitä, mutta heikoimpia asunnottomia ja päihteidenkäyttäjiä syrjittiin. Ihmisiä pyrittiin myös auttamaan neutraalisti, vaikka hädässä uskonnollisuus ja katsomuksellisuus korostuu.

Hyvinvointivaltio on kriiseihin liian hidas ja fokusoimaton. Kansalaistoimijoihin verrattuna se ei ole paikalla silloin, kun tapahtuu, varsinkaan maaseudulla. Se ei tuota vuorovaikutteista tietoa eikä kykene hyödyntämään paikallista itseorganisoitumista, joita kriiseissä aina ilmaantuu. Päinvastoin sen voi väittää jopa monopolisoivan ihmisten yhteistoiminnan.

Varautumistoiminnan viranomaiskeskeisyys ja vuorovaikutteisen tiedonkulun puute rajoittavat kansalaistoimintaa. Organisaatiolähtöinen toimintatapa on myös omiaan tuottamaan hallintaharhaa. Suomen varautumisregiimi on siiloutunut ja ylläpitää kontrollin illuusiota. Paperilla kansalaistoimintaa pidetään tärkeänä osana resilienssiä, mutta sen määrittely ja käsittely on käytännössä vähäistä.

Kaupunkien varautuminen painottuu infrastruktuuriin, jolloin se jää etäälle kansalaisista toimijoina kriiseissä ja häiriöissä. Varautumistoiminta tulisi tuoda lähemmäs kansalaistoimijoita kaupunkien ja kuntien paikallisiin todellisuuksiin esimerkiksi yhteistyönä tehtävillä turvallisuussuunnitelmilla ja niiden harjoittelulla.

Systeemisen resilienssinäkökulman kautta katsottuna hyvinvointivaltiota voi pitää ongelmallisena kriisiajalle. Uusin resilienssitutkimus painottaa, että kriiseihin ei vain mukauduta ja niistä palauduta, vaan järjestelmän tulee muuntua kriisien myötä. 1990-luvulta lähtien hyvinvointivaltiomme näyttää olleen uusliberalismin ja leikkauspolitiikan oloissa pikemmin puolustustaistelussa kuin muuntumassa kohti monikriisin aikaa.

Lähteet

Kallunki, V., Erkkilä, L., Kortesalmi, M., Lamberg, A.-R., Santonen, T., Jalonen, H., Uusikylä, P. 2023. Tiedon huoltovarmuutta parannettava kansalaistiedon tietomallilla. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-799-690-7

Mäenpää, Pasi & Henrietta Grönlund & Teemu Kemppainen 2023. Yhdessä koronan aikaan. Tutkimus yhteisöllisestä resilienssistä Helsingissä. Helsingin kaupungin tutkimuksia 2023:5, Helsinki.

Mäenpää, Pasi & Maija Faehnle & Henrietta Grönlund 2024. Collective Informational Capacity of the Civil Society Shaping Societal Resilience. Teoksessa Uusikylä, Petri & Harri Jalonen & Annukka Jokipii (toim.): Information Resilience and Comprehensive Security. Palgrave Macmillan.

Mäenpää, Pasi & Maija Faehnle & Henrietta Grönlund & Katri Sarkia & Leena Alanko 2025. Reaktionopeutta, paikallistietoa ja huolenpitoa – Paikallinen kansalaistoiminta vahvistaa yhteiskunnan pitkäjänteistä resilienssiä ja kriisivalmiutta. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2025:2. Valtioneuvoston kanslia.

Nikkanen, Maija 2024. Sharing responsibility for disaster preparedness: the case of Finland. Dissertationes Universitatis Helsingiensis 116/2024, Helsinki.

Räisänen, Helmi 2024. Reimagining crisis management. Preparedness imagination in an era of chronic socio-ecological crises. University of Helsinki, Dissertationes Universitatis Helsingiensis 80/2024.

Turk, Jana & Henrietta Grönlund & Pasi Mäenpää 2025. Versatile capacities and missed opportunities. A case study on religious minority communities’ roles in urban resilience amidst covid-19 in Helsinki, Finland. Diaconia Journal, hyväksytty.

Uusikylä, Petri & Harri Jalonen (toim.) 2023. Epävarmuuden aika. Kuinka ymmärtää systeemistä muutosta? Into, Helsinki.