Uusi rakennusmonografia esittelee syvälle pinnan alle ulottuen Euroopan eliitin villien 1930-luvun juhlien penthouse-keskuksen Champs Elyséen varrella.

Arkkitehti Wim van den Bergh on Aachenin yliopiston emeritusprofessori ja tunnettu arkkitehtuurin tutkija, joka on aiemmin kirjoittanut laajasti arkkitehtuurin illuusioista ja ”näkymättömästä” arkkitehtuurista. Lisäksi hän on tutkinut ja julkaissut esimerkiksi Konstantin Melnikovin, Louis Barraganin, John Hejdukin ja Curzio Malaparten arkkitehtuurista. Tähän sarjaan sopii erinomaisesti van der Berghin uusin teos, joka tunkeutuu syvälle Euroopan 1920–1930-lukujen eliitin elämään ja Le Corbusierin ja serkkunsa Pierre Jeanneretin nuoruudentyöhön Champs Elyséellä olevan rakennuksen ylimmässä kerroksessa Pariisissa.

Varakas yläluokkainen eliitti, johon myös multimiljonääri Charles de Bestegui (1895–1970) kuului, vietti loistokasta ja huoletonta elämää teollisuus- ja pankkiirisukujen ansaitsemilla varoillaan ympäri Eurooppaa ja Etelä-Amerikkaa. Tähän elämäntyyliin kuului näyttäviä pukujuhlia ja erityisesti itsensä näytteille asettaminen. Tähän viittaa myös kirjan nimi: Machine à Amuser voidaan kääntää vapaasti hauskanpitokoneeksi. Kyseessä ei siis ollut tavallinen ullakkoasunto, vaan paikka, joka toimi keskeytymättömien iltajuhlien ja pukuloiston keskuksena — huoneistona, jossa isäntä seisoi keskipisteenä ottamassa vieraat vastaan ja jossa vaellettiin tilassa samppanjalasi kädessä pikku herkkupaloista, upeista iltapuvuista ja ympärillä levittäytyvästä Champs Elyséen ja Rue Balzacin kulmasta avautuvasta kaupunkimaisemasta nauttien.

Van den Bergh tutustuttaa lukijan de Besteguin ullakkoasuntoprojektiin kertomalla kiinnostavasti ideoiden taustasta ja aikalaisarkkitehtuurin virtauksista. Ullakkoasuntoa ei 1800-luvun porvarispiireissä juuri arvostettu: olihan ylin kerros yleensä varattu palvelijoille tai umpiköyhille taiteilijoille. Tähän tuli muutos, kun New Yorkissa ”penthouse”-asuminen nostettiin uudeksi ideaaliksi, erityisesti lehtimagnaatti Condé Nastin 1922 valmistuneen pilvenpiirtäjän ylimmän kerroksen asunnon myötä. Modernista arkkitehtuurista tuli tuolloin myös radikaalien ratkaisuidensa kautta high societyn kiinnostuksen kohde.

Van den Berghin kirja keskittyy Pariisin kattoasunnon suunnitteluun kiitettävällä tarkkuudella. De Bestegui suoritti kilpailun kolmen arkkitehdin välillä. Tämä olivat Le Corbusierin ohella André Lurçat ja Gabriel Guevrekian, kaikki kolme ajan progressiivisimpia arkkitehtinimiä. Pienen takeltelun jälkeen näistä karsiutui suunnittelijaksi Le Corbusier Jeanneretin kanssa. Suunnittelupalkkion suuruus, 10 prosenttia rakennuskustannuksista herättää kateutta nykypalkkioiden maailmassa. Vaikka palkkio olikin merkittävä, se ei kuitenkaan estänyt Le Corbusieria lähtemästä useammaksi kuukaudeksi Etelä-Amerikkaan kesken kaikkein tärkeimmän luonnosvaiheen de Besteguin estelyistä huolimatta. Serkku hoiti asioita ja työ onkin yleensä merkitty molempien nimiin.

Kirjassa esitellään kunnioitusta herättävän syvällisesti ja pedanttisesti kaikki suunnitteluvaiheet ja Corbusier-arkistoista löytyvät aiheeseen liittyvät piirustukset. Tämä tekee teoksesta erityisen kiinnostavan jokaiselle, joka haluaa saada tarkan kuvan projektin kulusta ja siitä, miten tilaaja jatkuvasti yritti vaikuttaa arkkitehdin suunnitelmaan ja käytti häpeämättömästi valikoiden myös hyväkseen Lurçatin ja Guevrekianin esittämiä ideoita. Lopputulos on vaikuttava, ei ainoastaan arkkitehtuurinsa vaan myös sijaintinsa sekä de Besteguin antiikkiesineistön tuoman sisutuksellisen ristiriidan johdosta. Asunto esiteltiin laajalti valmistuttuaan ajan sisustus- ja muotilehdissä sekä seurapiiriuutisissa. Ristiriita Corbusierin selkeälinjaisen yksinkertaisen modernismin arkkitehtuurin ja barokkihenkisen kultaan ja krumeluureihin keskittyvän näyttämöllisen sisutuksen välillä on paikoin suorastaan hykerryttävän ihana. Le Corbusier piti huolen, että arkkitehtuurikirjallisuudessa ja näyttelyissä tuotiin esiin rakennuksen moderni henki, mutta muotilehdissä ei tietenkään tehty näin, vaan korostettiin juuri Besteguin dekoraatioita: se oli ajan hengen mukaista. Teoksen runsaasta aikalaisaineistosta voi nostaa lauseen Harper´s Bazaar-lehdestä: ”Decoration in 1938 is not the past, it is YOU”.

De Bestegui osti sodan jälkeen Palazzo Labian Venetsiasta ja Chateâu de Groussayn linnan Monfort-L´Amauryn pikkukylästä Pariisin läheltä ja luopui ullakkoasunnostaan. Hän omisti elämänsä joko juhlimalla penthousessaan, Venetsiassa tai linnassa, joihin hän keräsi yhden aikakautensa laajimman taidekokoeman – lähinnä ranskalaista antiikkia ja merkittävien taidemaalareiden töitä. Taide- ja huonekalukokoelma myytiin 1990-luvun lopulla yhdessä kaikkien aikojen suurimmista huutokaupoista.

Besteguin penthouse säilyi sodan ajan, kuten kirjoittaja toteaa ilmakuvia analysoiden. Muutokset tehtiin 1950-luvun alussa ja 1960-luvun puolivälissä eikä sitä enää ole sellaisena kuin se 1931 valmistuttuaan maailman arkkitehtuurille esiteltiin. Van den Bergh päättää tekstinsä toteamalla, että fantastisen asunnon uudelleen toteuttaminen olisi ilmeisesti muutoksista huolimatta mahdollista toteuttaa — kunhan olisi rahaa kuin surrealistisessa unessa.

Kirjassa on erinomainen kuva-aineisto, alkuperäispiirustukset on toteutettu painoteknisesti huolella, kirjallisuusluettelot ja hakemistot ovat esimerkilliset ja lopussa on asiallisesti taitetun upean kirjan huipennukseksi uudelleen piirrettynä Guevrekianin ja Lurçatin kilpailuehdotusten lisäksi kaikki Corbusier & Jeanneretin luonnokset sekä riittävän isossa mittakaavassa lopulliset suunnitteluasiakirjat. Wim van den Bergh osaa kirjoittaa, teksti on sujuvaa ja helppolukuista: Käsissä on tarkalla ajatuksella toteutettu teos, joita soisi näkevänsä enemmän.

Wim van den Bergh: Machine à amuser: the life and death of the Bestegui penthouse apartment. MIT Press 2024

De Besteguin Venetsiassa pitämästä yli tuhannen vieraan ”vuosisadan pukujuhlasta” 1951 Palazzo Labiassa löytyy lyhyt uutisfilmi YouTubesta