Aukio on kaupunkitilan fokus. Se on historian kuluessa koonnut piiriinsä sekoittunutta hyörinää, uskonnollisia kulkueita, vallan koreografiaa, edustavaa näyttäytymistä. Aukio on varhaismodernina aikana ollut myös korkeimman aristokratian ja varakkaan säätyläisväestön asuinmiljöö. Tässä katsauksessa tarkastelen aukion roolin muodonmuutoksia Euroopassa keski- ja uuden ajan taitteesta 1700-luvulle.

Uusi järjestys

Pieter Brueghel vanhemman maalaus Kamppailu karnevaalin ja paaston välillä (1559) luonnehtii hyvin keski- ja uuden ajan vaihteen sekoittunutta kaupunkijulkisuutta, jota voitaisiin luonnehtia markkinatorijulkisuudeksi. Paasto ja karnevaali viittaavat pyhän ja profaanin alueille. Nämä kaksi toisilleen vastakkaista sfääriä kohtaavat aukion tilassa. Julkinen ja yksityinen sekoittuvat; rajapinta kadun ja aukion julkisen tilan ja kodin yksityisen sfäärin välillä on häilyvä. Karnevaali viittaa juhlaan, jossa aistillisuudella on vahva rooli (vastakohtana paaston edustamalle askeesille). Karnevaalissa ylhäinen ja alhainen, pyhä ja profaani sekoittuivat ”kansanomaisen naurukulttuurin” (Mihail Bahtin) merkeissä; karnevaali parodioi maallisia ja kirkollisia hierarkioita ja tarjosi mahdollisuuden mässäilyyn ja elosteluun.

Renessanssin Italiassa oli syntynyt kaupunkisuunnittelun teorioita, joissa keskiaikaisen kaupungin arkkitehtoninen ja sosiaalinen sekoittuneisuus haluttiin saada hallintaan. Renessanssi pyrki elvyttämään klassisen sivilisaation, ja niinpä arkkitehtonisen ideat saatiin pääasiassa roomalaisesta kaupunkisuunnittelusta. Suunnitteluideaali oli rationaali ja geometrinen. Kaupunkitila haluttiin jakaa hierarkkisesti pää- ja sivukatuihin, sosiaalisesti edustaviin ja vähemmän edustaviin alueisiin. Edustavat aukiot muodostivat fokuksen pääkatujen geometrisessa järjestyksessä. Kokonaisvaltaisia suunnittelu-utopioita ei sellaisenaan kyetty toteuttamaan olemassa olevissa kaupungeissa, mutta renessanssin edustamat suunnitteluperiaatteet alkoivat vähitellen muokata eurooppalaisia kaupunkeja eriytyneempään ja esteettisesti yhdenmukaisempaan suuntaan.

Renessanssia seuranneen barokin suunnitteluperiaatteet olivat samansuuntaiset, mutta uutta oli kaupunkiarkkitehtuurin entistä selvempi alistaminen kirkon ja monarkian propagandistisille tarpeille sekä liikkeen integroiminen kaupunkitilaan. Kun renessanssin ideaali oli staattinen, oli barokin dynaaminen. Liike oli sekä esteettistä että sosiaalista. Suomalainen arkkitehti Gustaf Strengell kuvaa barokkiaukion liikevaikutelmaa: ”Sen [aukion] kaikki jäsenet vapisevat liikkeestä – liikkeestä, joka on johtunut sinne kadun välityksellä, mutta joka ei ollenkaan tahi ei välittömästi saata asettua lepoon, vaan joka kulkee eteenpäin, vahvasti painostetussa liikesuunnassa, alituisesti ja draamallisesti kohoten…”. Draamallinen liike-elementti ei koskenut vain barokkikaupungin estetiikkaa, vaan valtakadut ja aukiot tarjosivat puitteet teatraaliselle sosiaaliselle näyttäytymiselle; joko kirkollisten tai valtiollisten spektaakkeleiden tai säätyläisten promenadien ja vaunuajeluiden muodossa.

Hovispektaakkeli ja edustava näyttäytyminen

Aukion rooli 1600-luvun Euroopassa oli aluksi vahvasti sidoksissa hoviin ja hovin edustavaan julkisuuteen. ”Edustava julkisuus” on Jürgen Habermasin lanseeraama käsite, joka viittaa varhaismoderneissa monarkioissa vallinneeseen kuningasvallan koreografiaan loisteliaine spektaakkeleineen sekä mahdin ja alamaisuuden osoituksineen.

Madridista oli tullut Espanjan imperiumin hallituskaupunki jo 1500-luvun jälkipuoliskolla, mutta varsinainen ”kuninkaan kaupunki” siitä tuli seuraavalla vuosisadalla kunnianhimoisten rakennushankkeiden myötä. Keskeinen merkitys tässä muodonmuutoksessa oli vuosina 1617–1619 rakennetulla Plaza Mayorilla. Neliön muotoisen aukion ympärillä oli ylhäisön asuntoja, ja katutasossa oli liikkeitä. Aikalaisen mukaan aukio oli el más hermoso teatro del mundo – maailman upein teatteri.

Vuonna 1623 Plaza Mayorilla järjestettiin loisteliaat näytösluontoiset turnajaiset vierailulla olleen Englannin kruununprinssin, tulevan Kaarle I:n kunniaksi. Aikalaiskirjallisuudessa on lukemattomia kuvauksia hovinäytösten ihmeenomaisesta loistosta. Aukio toimi myös surullisempien spektaakkeleiden näyttämönä. Vuonna 1680 inkvisitio järjesti aukiolla auto da fe -näytöksen, jossa poltettiin 21 syytettyä. Heistä enemmistö oli conversoja, juutalaissyntyisiä käännynnäisiä, joiden epäiltiin säilyttäneen alkuperäisen uskonsa. Myös kirkollinen valta manifestoi voimaansa aukiolla.

Pariisin hienoston elämä alkoi 1600-luvun alussa keskittyä Marais’n kaupunginosaan, jonka keskukseksi kuningas Henrik IV (1589–1610) rakennutti neliön muotoisen Place Royale -aukion. Ranskan vallankumouksen aikoihin sen nimeksi tuli nykyinen Place des Vosges. Aukio oli sekä ylhäisön asuinaukio että kuninkaallisten seremonioiden näyttämö.

Place Royale vihittiin käyttöön vuonna 1612 hallitsijan kunniaksi järjestetyllä loisteliaalla carousel-näytöksellä. Näissä taidokkailla ratsastusesityksillä oli keskeinen rooli. Aukio sai pian kuitenkin roolin toisen tyyppisen seuraelämän näyttämönä. Pariisin kuuluisat salongit, joita perustettiin 1600-luvun alkuvuosikymmeniltä alkaen, näet kokoontuivat Marais’n aristokraattisissa kaupunkipalatseissa hôteleissa. Salongeissa viljeltiin hienostunutta seurustelukulttuuria, keskusteltiin kirjallisuudesta, taiteesta ja filosofiasta.

Place Royalista muodostui aristokraattisen seurallisuuden näyttämö, vaeltelun, näyttäytymisen ja sosiaalisten kohtaamisten sfääri. Tämä näkyi myös aikakauden kirjallisuudessa. Pierre Corneillen näytelmässä La Place Royale (1634) aukio strukturoi moninaisten sosiaalisten intrigien täyttämän draaman toimintaa. Aukion ja sen ympäristön sosiaalisesta elämästä muodostui vähitellen uusi, hovista irrottautunut julkisuuden alue.

Rauhoitettu asuinaukio

Lontoon vuoden 1666 suuren palon jälkeinen jälleenrakennus ei noudattanut suurimuotoista geometrista barokkiasemakaavaa, vaikka sellaisiakin ehdotettiin, vaan Lontoo rakentui aukiokokonaisuuksien ympärille muodostuneiden urbaanien saarekkeiden mosaiikiksi.

Lontoolaisaukio eroaa olennaisesti mannermaisesta barokkiaukiosta. Kontinentaalisella aukiolla on aina arkkitehtoninen kliimaksi, tavallisimmin monumentti tai monumentaalirakennus, ja aukio on aina alisteinen elementti suuressa kompositiossa. Englantilainen square oli ensi sijassa säätyläisväestölle tarkoitettu asuinaukio. Lontoolaisaukio oheistoimintoineen oli suljettu ja vailla yhteyttä laajempaan kaupunkikompositioon. Aukio ei ollut suuren kokonaissuunnitelman komponentti, vaan se ryhtyi elämään omaa elämäänsä; aukiosta oheissysteemeineen tuli kaupunkirakenteen perusyksikkö, urbaani monadi. Aukiokokonaisuudet olivat usein maapohjan omistaneen varakkaan aristokraatin luomuksia. Lontoossa yksityisellä aloitteellisuudella oli huomattavasti merkittävämpi rooli kaupungin kehittämisessä kuin mannermaan metropoleissa.

Liikkuminen asuinaukiolla oli säädeltyä. Aukion keskellä oli usein puisto, jonne vain aukion asukkailla oli avain. Asuinaukioiden kaupunkipalatseista muodostui Lontoon puolijulkisen sosiaalisen elämän näyttämöitä. Asuntojen tilaratkaisuissa kuten sisäänkäyntien ja huonejärjestyksen suunnittelussa otettiin huomioon fashionable societyn seuraelämän tarpeet. Näissä järjestetyt assemblyt ja drawing roomit olivat lontoolainen vastine Pariisin salongeille. Tällaisina ne olivat uuden julkisuusmuodon näyttämö. Tämä julkisuuden muoto, jota Jürgen Habermasin mukaan on kutsuttu porvarilliseksi julkisuudeksi (vaikka näiden kokoontumisten sosiaalinen koostumus oli tavallisesti varsin yläluokkainen), perustui – päinvastoin kuin hovin hierarkkinen edustava julkisuus – tasavertaiselle kanssakäymiselle, jossa tavoiteltiin miellyttävää seurallisuutta henkevän ajatustenvaihdon merkeissä.

Aukiot saattoivat ajan myötä muuttaa luonnettaan. Näin kävi Covent Gardenin aukiolle, jonka maineikas arkkitehti Inigo Jones suunnitteli 1600-luvun puolivälissä varakkaan säätyläisväen asuinaukioksi. Pian läheinen markkinatori houkutteli alueelle kapakoita ja prostituoituja, ja ”parempi väki” alkoi siirtyä muualle. Seuraavalla vuosisadalla Covent Garden oli Lontoon tunnetuin punaisten lyhtyjen alue. Niin tunnettu, että kaupallisen erotiikan tarjonnasta julkaistiin oppaitakin kuten Harris’s List of Covent Garden Ladies (1760–1794). Tunnettu skribentti ja elämäkertakirjailija James Boswell (1740–1795) kuvasi jälkeenjääneissä päiväkirjoissaan värikkäin sanakääntein elostelevaa vaellustaan Covent Gardenissa. Sekoittunut markkinatori oli palannut edustavalle asuinaukiolle.

Lähteet:

Bahtin, Mihail 2002. François Rabelais: keskiajan ja renessanssin nauru (suom. Tapani Laine, Paula Nieminen ja Erkki Salo). Like Kustannus.

The Cambridge Companion to the Literature of Paris 2013. (Ed. by Anna-Louise Milne). Cambridge University Press.

Escobar, Jesús 2022. Habsburg Madrid: Architecture and the Spanish Monarchy. The Pennsylvania State University Press.

Girouard, Mark 1985. Cities & People: A Social and Architectural History. Yale University Press.

Gordon, Daniel 1994. Citizens without Sovereignty: Equality and Sociability in French Thought, 1670–1789. Princeton University Press.

Habermas, Jürgen 1991. The Structural Transformation of the Public Sphere. MIT Press.

Kostof, Spiro 2010. A History of Architecture: Settings and Rituals. Oxford University Press.

O’Byrne, Alison 2025. The Art of Walking in London: Representing the Eighteenth-Century City, 1700–1830. Cambridge University Press.

Ogborn, Miles 1998. Spaces of Modernity: London Geographies, 1680–1780. Guilford Press.

Strengell, Gustaf 1923. Kaupunki taideluomana. Otava.