Modernin arkkitehtuurin suojelu ja sisätilojen suojelu muodostavat yhden kulttuuriperinnön vaalimisen ajankohtaisimmista kysymyksistä. Siitä huolimatta juuri nuoren rakennusperinnön sisätilojen suojelua koskeva tietopohja on puutteellinen: vaikka modernin arkkitehtuurin suojelua on Suomessa tutkittu ja edistetty yleisellä tasolla muun muassa erilaisten selvitysten ja teemainventointien avulla, ovat nuoren rakennusperinnön sisätilat kuitenkin aliedustettuja huolimatta siitä, että modernin ajan julkiset rakennukset ovat usein nimekkään arkkitehdin ja sisustusarkkitehdin yhteistuotoksia.

Sisätilat modernismissa

Tarkastelin diplomityössäni modernin arkkitehtuurin julkisten rakennusten sisätilojen suojelun erityispiirteitä. Tarkoitukseni oli kirjallisuuskatsauksen ja esimerkkikohteiden keinoin valottaa modernin arkkitehtuurin sisätilojen suojelun erityiskysymyksiä ja keinoja. Lisäksi tarkastelin Senaatti-kiinteistöjen vastuusuojelu-käsitettä sisätilojen näkökulmasta. Vastuusuojelulla tarkoitetaan Senaatin omistuksessa olevien modernia arkkitehtuuria edustavien kohteiden vapaaehtoista suojelua.

Rakennustaiteessa modernismi merkitsi uutta kokonaisvaltaista estetiikkaa vastauksena uudelle teknologialle: arkkitehdit tavoittelivat rakennuksissaan sulavia linjoja ja tyylipuhtaita muotoja. Rakennusten koristelun sijaan panostettiin rationalismiin ja ajanmukaisuuteen. Sisätilojen merkitys suunnittelussa kasvoi, kun esimerkiksi julkisivujen tuli vastata sisätilojen jäsentelyä. Rakennusta ajateltiin lisäksi kokonaistaideteoksena: sisätilat suunniteltiin vastaamaan rakennuksen estetiikkaa muun muassa materiaali- ja värivalinnoilla. Lisäksi kiinto- ja irtokalusteet suunniteltiin usein mukailemaan rakennuksen materiaalipalettia ja muotokieltä.

Uusien materiaalien ja rakennustekniikoiden myötä myös arkkitehtuurin tilakäsitys muuttui täysin: tilasuunnittelua eivät rajoittaneet enää kantavat seinät, vaan tilasta voitiin jäsentää avoin. Samalla suunnittelijat pyrkivät häivyttämään ulko- ja sisätilan välisen rajan suurten lasipintojen avulla. Tämä johti siihen, että sisätilat tulivat vahvemmin osaksi rakennusten ulkoarkkitehtuuria ja julkisivuja.

Suurin osa Suomen rakennetusta ympäristöstä on rakennettu 1940-luvun jälkeen ja edustaa modernia arkkitehtuuria. Sotien jälkeen Suomessa pyrittiin lyhyessä ajassa muokkaamaan maasta hyvinvointivaltio, minkä vuoksi ajan arkkitehtuuri kertoo kaupungistumisesta, elämäntapojen muutoksesta, sekä julkisten palvelujen uudistuksesta: esimerkiksi koulutukseen, terveydenhuoltoon ja muihin julkisiin palveluihin alettiin panostaa aiempaa enemmän. Lisäksi Suomessa ajateltiin, että julkisen rakennuksen tuli olla edustuksellinen ja juhlava, ja sotien jälkeisestä materiaalipulasta huolimatta niihin suunnattiin paljon yhteisiä resursseja. Samaan aikaan kun edessä oli suuria julkisia rakennushankkeita, eriytyivät sisustusarkkitehdit omaksi ammattikunnakseen. Sisustusarkkitehdit SIO Ry perustettiin vuonna 1949, mikä on osaltaan korostanut sisätilojen suunnittelun erityisyyttä maamme modernia arkkitehtuuria edustavissa julkisissa rakennuksissa.

Sisätilojen suojelu

Rakennussuojelukeskustelussa modernismi on suhteellisen uusi tulokas. Ainoastaan harva modernin ajan rakennus on suojeltu lailla, ja kokonaisvaltaisesti, sisätiloja myöten suojeltuja on tätäkin vähemmän. Useimmat sisätiloiltaan jollain asteella suojellut rakennukset ovat nimekkäiden arkkitehtien töitä – suurin osa Aaltojen piirustuspöydältä.

Rakennussuojelutarkastelussa sisätilat näyttäisivätkin liikkuvan harmaalla alueella huolimatta siitä, että arkkitehtuurin perimmäinen päämäärä on tehdä toimivia sisätiloja. Sisätilat – tilajäsentely ja huonejako – ovat olennainen osa rakennuksen arkkitehtuuria. Sisätilojen ominaisluonne muodostuu lisäksi kiinteästä sisustuksesta, ja erityisesti modernin arkkitehtuurin sisätiloihin voivat liittyä olennaisesti myös irtokalusteet. Sisätilat kertovat hyvin ajan kulttuurista ja suunnitteluihanteista. Sisätilojen suojelu näyttäisi kuitenkin onnistuvan helpoiten kokonaistaideteosajattelun pohjalta: merkittävien rakennusten sisätilat voidaan suojella muun suojelupäätöksen yhteydessä, mikäli ne muodostavat olennaisen osan rakennuksen arkkitehtuurista.

Modernin arkkitehtuurin sisätilojen suojelun haasteet

Moderni arkkitehtuuri haastaa perinteisen käsityksen rakennussuojelusta. Lisäksi sisätilojen näkökulmasta ongelmaksi muodostuu se, että rakennussuojelu on pitkään tähdännyt ainoastaan rakennuksen ulkoarkkitehtuurin säilyttämiseen. 1900-luvun rakennusperinnön sisätilojen ominaispiirteet tekevät asiasta entistä mutkikkaamman. Nuoren rakennusperinnön sisätilojen suojelun puute voi johtua ensinnäkin siitä, että modernismin rakennuskantaa ei ole laajalti tunnistettu yhteiseksi kulttuuriperinnöksemme. Tämä johtuu muun muassa modernin arkkitehtuurin arvottamisen haasteista, jotka liittyvät ainakin rakennusten nuoreen ikään. Sisätilat mielletään myös väliaikaisiksi, minkä takia niitä muutetaan usein – tämän vuoksi niihin ei välttämättä kerry ikä- ja historia-arvoa. Ikä- ja historia-arvot ovat usein suojelutarpeen peruste, sillä yksi suurimmista kohteen arvoon vaikuttavista tekijöistä on sen ikä: mitä enemmän kohteella on ikää, sen arvokkaammaksi se myös todennäköisesti koetaan. Kenties tästä syystä historiallisten rakennusten sisätiloja suojellaan useammin kuin modernien rakennusten sisätiloja.

Toisaalta taas ihmiset ihailevat luontaisesti uusia asioita ja erityisesti edeltävän sukupolven estetiikkanäkemykset koetaan helposti arvottomaksi. Modernia arkkitehtuuria edustavat rakennukset kuitenkin asettuvat harmaalle alueelle menneisyyden ja nykyisyyden välimaastoon: ne eivät ole vielä riittävän vanhoja siihen, että ne koettaisiin osaksi menneisyyttä (ikäarvo), mutta eivät myöskään riittävän nuoria siihen, että ne koettaisiin osaksi tätä päivää (uutuusarvo). Kauneusihanteiden muuttuessa nopeasti erityisesti sisätilojen – kalusteiden sekä pintamateriaalien – muuttaminen on helppoa ja suhteellisen edullista päivittää vastaamaan nykytyyliä, vaikka ne olisivat aikanaan suunniteltu juuri kyseessä olevaa rakennusta varten.

Sisätilojen muuttaminen onkin yksi keino vaikuttaa modernia arkkitehtuuria edustavien rakennusten arvoon. Sisätiloja muuttamalla voidaan vaikuttaa positiivisesti kohteen uutuusarvoon: uudistaminen voi palvella erityisesti rakennuksen käyttäjiä, ja näin ollen vaikuttaa myös rakennuksen toiminnallisuuteen ja sitä kautta kohteen käyttöarvoon. Modernismin kohteiden arvoa määritteleekin tyypillisesti niiden käytettävyys, joka puolestaan sanelee usein rakennuksiin tehtävät muutokset. Sisätilojen suojelun kannalta tämä muodostaa ristiriitaisen asetelman: toisaalta rakennusten parasta suojelua on niiden käyttö, mutta erityisesti käyttötarkoituksen muuttuessa tai kohteen houkuttelevuuden parantamiseksi juuri sisätiloja muutetaan. Hyvin tehdyt, rakennuksen ominaispiirteet huomioivat muutokset tuskin kuitenkaan heikentäisivät rakennuksen arvoa: sisustusarkkitehti Carin Bryggman on todennut, että työ on usein entisöintiä, jossa uusi ja vanha kohtaavat.

Integriteetti olennaisessa osassa sekä modernin arkkitehtuurin arvottamisessa että sisätilojen arvottamisessa

Suojelukeskustelun keskiössä on yleensä autenttisuuden käsite. Käsitteen suosiosta huolimatta sen merkitystä lähimenneisyyden rakennuksissa on tutkittu vähän, ja modernismin sisätilojen osalta tietopohja on tätäkin puutteellisempi. Rakennussuojelun viitekehyksessä autenttisuudella viitataan aitoon, alkuperäiseen. Autenttisuus on aistittavissa muun muassa kohteen materiaaleista, käyttötarkoituksesta ja pohjakaavasta.

Mikäli autenttisena pidetään ainoastaan alkuperäistä, voidaan hyvin pian todeta, että täysin autenttisina säilyneitä sisätiloja ei juurikaan ole olemassa: myös museoiduissa interiööreissä joudutaan aika-ajoin uusimaan esimerkiksi pintamateriaaleja kulumisen vuoksi. Toisaalta taas autenttisuuden käsite liitetään usein erityisesti materiaaliin. Materiaaleissa näkyvä ikä – patina – toimii fyysisenä todisteena ajan kulumisesta. Tästä syystä patinaa pidetään myös sisätilojen historiallisena ja esteettisenä arvona. Modernismissa on kuitenkin alun perin pyritty uutuuden hohtoon ja ajattomuuden kokemukseen. Modernismin kokeilevat, teollisesti valmistetut materiaalit lisäksi ikääntyvät eri tavalla verrattuna perinteisiin materiaaleihin, minkä vuoksi niiden konservoiminen on haastavaa.

Tästä syystä modernien rakennusten ja niiden sisätilojen autenttisuutta ei voida välttämättä jäljittää materiaalien kautta, vaan autenttisuutta tulee tarkastella uudella tavalla. Materiaaleja tärkeämpää on tutkia rakennuksen estetiikkaa ja toimintaa, jotka kertovat rakennuksen alkuperäisestä suunnitteluintentiosta, siis siitä, millaiseksi rakennus on tarkoitettu. Modernin arkkitehtuurin suojelun tutkijana ansioitunut Theodore Prudon on ehdottanut, että autenttisuuden käsitteen merkitystä laajennettaisiin materiaalien lisäksi koskemaan arkkitehtonisen idean, muodon, tilan, rakenteiden ja detaljien autenttisuutta.

Sisätilojen arvottamiskriteerinäkin käytetty positiivinen kerrostuma taas kertoo sisätilojen muuntuvasta luonteesta. Tämän vuoksi sisätilojenkaan autenttisuus ei välttämättä ilmene esimerkiksi alkuperäisen materiaalin tai patinan kautta. Alkuperäisyyden tarkastelun sijasta olennaisempaa on tarkastella sitä, voidaanko muutosten alta hahmottaa kohteen sisätilojen alkuperäiset suunnitteluperiaatteet ja -tarkoitukset. Suojelukeskustelussa tähän viitataan integriteetin käsitteellä. Voimakkaalla integriteetillä tarkoitetaan sitä, että kohteeseen ei ole tehty sellaisia muutoksia, jotka olennaisesti poikkeavat esimerkiksi alkuperäisestä materiaali- ja värisuunnitelmasta.

Integriteetti on myös yksi modernin arkkitehtuurin arvottamisen kriteereistä. Näin ollen sisätilojen sekä modernin arkkitehtuurin arvottamisessa voidaan nähdä yhteisiä erityispiirteitä. Muutokset olemassa olevaan rakennuskantaan lienevät väistämättömiä, mutta ne voidaan toteuttaa vaalien rakennuksen ja sen sisätilojen ominaispiirteitä.

Esimerkkinä Helsingin ranskalais-suomalainen koulu

Senaatti-kiinteistöt on pyrkinyt täsmentämään vastuusuojelu-konseptia vastuusuojeluselvitysten avulla. Selvitysten tarkoituksena on tuoda esiin kohteiden ominaispiirteet ja tarjota arvot huomioiva ohjeistus kohteiden ylläpito- ja muutostöihin.

Yksi esimerkkikohteistani oli Helsingin Munkkivuoressa sijaitseva Helsingin ranskalais-suomalainen koulu (ent. Munkkivuoren yhteiskoulu, arkkitehti Toivo Korhonen, 1959–1960). Sisätiloiltaan koulu edustaa 1960-luvun mustavalkoista asketismia: ulkoarkkitehtuurin mustavalkoisuus ja materiaalien niukkuus ylettyi sisätiloihin saakka. Keskushallin sisäseinät ja -katot ja -ovet olivat valkoiset. Lattiaa peitti harmaa pinnoite. Kontrastin vaalealle taustalle loivat mustaksi maalatut teräskaiteet portaikossa ja naulakoissa, sekä mosaiikkibetoniset porrasaskelmat, jotka vahvistivat osaltaan hallin geometrista ilmettä. Keskushallin horisontaalista muotoa korosti luokkien seinien yläreunassa kulkevat mustapuitteiset nauhaikkunat.

Koulun keskushallin ominaispiirteet ovat säilyneet hyvin, sillä ne on tunnistettu varhaisessa vaiheessa: keskushalli esitettiin varjeltavaksi vuonna 1998 toteutetussa Valtion kiinteistölaitoksen Uudenmaan kiinteistöalueen suojeluselvityksessä, ja vuonna 2023 toteutetussa peruskorjauksessa keskushallia käsiteltiin suojeltuna sisätilana. Vaikka keskushalliin on tehty peruskorjauksen yhteydessä käytännön vaatimia muutoksia, on alkuperäinen ilme kuitenkin hahmotettavissa muutosten alta.

Koulurakennukset joutuvat kuitenkin jatkuvasti vastaamaan muuttuviin opetussuunnitelmiin sekä käyttäjien erilaisiin tarpeisiin. Rakennus on lisäksi lähes päivittäisesti kovalla kulutuksella sen käyttötarkoituksen vuoksi. Mahdollista vastuusuojeluselvitystä sekä käytännön hoito-ohjeita puoltaa koulun varhain tunnistetut arvot, sekä vuonna 1998 tehty varjeluesitys.

Suitiala, Silja 2024. Säilytettävä ennen suojelua. Modernin arkkitehtuurin vastuusuojelu sisätilojen näkökulmasta. https://urn.fi/URN:NBN:fi:oulu-202409256054.

Aloituskuva: Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun sisätilojen ilme on ollut alun perin tiukan graafinen. Tila on vaikuttava, vaikka tuntuukin tämän päivän koulun ja opetussuunnitelman näkökulmasta melko askeettiselta. Kuva: Havas, Heikki. Arkktiehtuuri- ja designmuseo.

Lähteitä:

Aaltonen, Susanna 2010. Sisustaminen on kuin käsialaa: Carin Bryggman ja Lasse Ollinkari sisustusarkkitehdin ammatissa 1940- ja 1950-luvulla. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. Helsinki: Taidehistorian seura.

Ayon, Angel 2009. Historic Fabric vs. Design Intent, Journal of Architectural Conservation 15:3, 41–58. DOI: 10.1080/13556207.2009.10785054 [haettu: 27.6.2025].

Böök, Netta & Perkkiö, Miia 2013. Who today needs a top floor swimming pool? Great interiors of an ugly house. Teoksessa Timo Tuomi ym. (toim.) Proceedings of the 12th international Docomomo conference. The survival of modern from coffee cup to plan. Helsinki: DoCoMoMo, 175–185.

Caron, Brianne S. 2005. Inhabiting Memory and Experience. Interior Historic Preservation. Winnipeg: University of Manitoba.

Jetsonen, Sirkkaliisa 2001. Petsamosta pohjoisessa Hankoon etelässä – Modernismin materiaaleista. Teoksessa Aino Niskanen ym. (toim.) Antipasto Misto. Vilhem Helander 60. Helsinki: Yliopistopaino, 97–106.

Mager, Tino 2019. Neither Past nor Present: Authenticity and Late Twentieth-century Architectural Heritage. Arq: Architectural Research Quarterly 23(2), 137–148. Doi:10.1017/S1359135519000125 [haettu: 27.6.2025].

Niskanen, Aino 2011. Suojattomat sisätilat. Teoksessa Putkonen, Lauri (toim.) Asiasta toiseen. Kirjoituksia restauroinnista ja rakennussuojelusta. Helsinki: Museovirasto. Rakennustieto Oy, 79–81.

Prudon, Theodore 2008. Preservation of Modern Architecture. Hoboken, New Jersey: John Wiley & Sons.

Sisätilojen suojelu 2003. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2003:18.

Suojeluselvityksiä 4. Valtion kiinteistöt 1930–1980 1998. Arkkitehtitoimisto Brunow-Maunula/Amanda Eskola & Valtion kiinteistölaitos, Uudenmaan kiinteistöalue.