Suomessa puretaan rakennuksia kiihtyvällä tahdilla. Samaan aikaan rakennusala on yksi suurimmista hiilidioksidipäästöjen lähteistä. Jokainen purettu rakennus tarkoittaa menetettyjä materiaaleja, energiaa ja historiaa. Silti purkaminen on arkipäiväinen ratkaisu.

Ongelma ei ole vain yksittäisissä hankkeissa vaan tavassamme ymmärtää rakennusperintöä. Nykyinen perintökäsitys ei ole syntynyt maailmaan, jossa lähes koko rakennuskanta on säilyttämisen arvoista. Se on syntynyt maailmaan, jossa suojeltiin vain harvoja monumentteja. Tämä ajattelutapa ohjaa edelleen sitä, mitä pidämme säilyttämisen arvoisena – ja mitä korvattavana.

Perintökäsitys

Sana perintö on johdos sanasta periä, ja sitä on alun perin käytetty omaisuuden perimisen yhteydessä. 1600-luvulla sana sai abstraktimman ulottuvuuden: se alkoi sisältää myös perinteitä, kulttuureja ja erilaisia esineitä. Perinnöstä tuli laajempi kategoria, ja sen “periminen” alkoi tapahtua myös yhteiskunnallisella tasolla. Perintö ymmärretään yhä usein jonakin, jonka uusi sukupolvi saa edeltäjiltään.

Akateemisessa tutkimuksessa kiinnostus perintöön laajeni merkittävästi 1900-luvun loppupuolella. 1980-luvulta lähtien muodostui oma tutkimusala, jota alettiin kutsua perintötutkimukseksi. Sen taustalla oli tarve tarkastella perintöä kriittisemmin kuin pelkkänä menneisyyden kohteiden säilyttämisenä. Samalla heräsi keskustelua siitä, miten perintöä valitaan, tulkitaan ja hyödynnetään nykyhetkessä. 1980–1990-luvuilla puhuttiin myös niin sanotusta “perintöbuumista”, kun historiallisia kohteita alettiin hyödyntää yhä enemmän matkailussa ja kulttuuripolitiikassa. Tämä kehitys nosti esiin kysymyksen siitä, kuka määrittelee, mikä menneisyydestä on säilyttämisen arvoista.

Perintötutkimuksen laajentuessa huomio kiinnittyi myös perinnön aineettomiin ulottuvuuksiin. Perintö ei muodostu pelkästään rakennuksista ja esineistä, vaan myös tavoista, tarinoista, tiedoista ja identiteeteistä, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Tätä ilmiötä kutsutaan aineettomaksi kulttuuriperinnöksi. Aineeton kulttuuriperintö on luonteeltaan elävää ja jatkuvasti muuttuvaa. Samalla se kytkeytyy aineelliseen perintöön, sillä ideat, arvot ja käytännöt muotoutuvat usein konkreettisiksi esineiksi, tiloiksi ja rakennuksiksi. Tästä syystä perintötutkimuksessa perintö ymmärretään usein prosessina eikä pysyvänä tai muuttumattomana kohteena.

Arkkitehtuurissa perintöä tarkastellaan kuitenkin usein kapeammin: huomio kohdistuu rakennuksiin ja niiden aineellisiin ominaisuuksiin. Tämä liittyy siihen, että myös käytössä olevat perintökäsittelyn mallit korostavat aineellisuutta. Mistä tämä ajattelutapa on peräisin, ja mitä siitä seuraa?

Perinteiset säilyttämisen teoriat

Perintöalaa on yli sata vuotta hallinnut niin sanottu virallistettu perintödiskurssi (Authorized Heritage Discourse, AHD). AHD-pohjainen perintökäsittely on asiantuntijakeskeinen: ulkopuoliset asiantuntijat saapuvat kohteelle päättämään, voidaanko se määritellä perinnöksi vai ei. Paikalliset eivät yleensä osallistu prosessiin. AHD:n perintömääritelmää ohjaavat arvot ovat luonteeltaan aineellisia, ja aineetonta perintöä huomioidaan heikosti tai ei lainkaan.

Jos jokin esine tai rakennus päätetään määrittää perinnöksi, päätavoitteeksi nousee sen säilyttäminen ja ylläpito. Huomio kohdistuu aineelliseen autenttisuuteen: AHD pyrkii säilyttämään esineen tai rakennuksen osat mahdollisimman lähellä alkuperäisiä. Toisin sanoen AHD-keskeinen tapa käsitellä perintöä ei näe perintöä prosessina vaan pyrkii pitämään sen mahdollisimman staattisena. Joskus esineen tai rakennuksen käyttö asiantuntijapiirin ulkopuolella on jopa kielletty.

Ensimmäiset arkkitehtuurin säilyttämisen teoriat syntyivät 1800-luvulla pioneerien, kuten Eugène Viollet-le-Ducin ja John Ruskinin, työn myötä. Teorioilla oli usein eri lähtökohtia. Ruskin oli vahvasti sitä mieltä, että rakennusten kuuluisi ikääntyä ja muuttua ajan myötä. Tästä huolimatta yleinen käytäntö kehittyi toiseen suuntaan: arkkitehtuuriperinnön vaaliminen keskittyi yhä enemmän monumentaalirakennusten tarkkaan ylläpitoon. Tämä johtui osittain Euroopassa tuolloin vallinneesta nationalismista: rakennusperinnöstä tuli kuninkaiden ja muiden päättäjien keino rakentaa kansallisidentiteettiä ja -ylpeyttä. Näin arkkitehtuuriperinnön vaalimisesta tuli materiaalisen autenttisuuden vaalimista.

AHD-keskeinen ajattelutapa on siis vahvasti läsnä arkkitehtuurin säilyttämisen teorioissa. Sekä AHD:tä että säilyttämisen perinteitä on perintötutkimuksessa kritisoitu Eurooppa-keskeisyydestä. Molempien juuret ovat Länsi-Euroopan nationalismissa, mikä näkyy siinä, että ne suosivat monumentaalisia rakennuksia, jotka sopivat tietynlaisen kansallisidentiteetin ylläpitämiseen. Erityisesti AHD:tä on kritisoitu siitä, ettei se ymmärrä tästä poikkeavia kulttuureja tai perinnön muotoja.

Silti AHD on monien perinnönkäsittelyteorioidemme pohjana. Se on esimerkiksi hyvin näkyvä ICOMOSin Venetsian julistuksessa vuodelta 1964, jota on kritisoitu perintötutkimuksen eri aloilla. AHD on läsnä myös Suomessa, vaikka sen lähtökohdat sopivat huonosti rakennuskantaamme, josta valtaosa on modernia ja massatuotettua – juuri sellaista, jota AHD ei ole muotoutunut käsittelemään.

AHD ja kestävyyskriisi

Suomessa vallitsee purkuaalto. Vuonna 2021 maassamme purettiin 4000 rakennusta, ja nyt määrä on noussut 8000 rakennukseen. Tämä kehitys on kestämätön, kun otetaan huomioon rakennusalan ilmastovaikutukset.

Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että uudelleenkäyttö ja korjaaminen ovat purkamista ja uudisrakentamista kestävämpiä ratkaisuja. Silti liki puolet Suomen purkutapauksista liittyy uudisrakentamishankkeisiin. Jopa kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rakennukset, kuten Valtioneuvoston linnan painotalo, ovat joutuneet tämän kehityksen uhriksi.

Jos tavoitteena on kaikkien rakennusten säilyttäminen, pelkästään AHD:n teoriat eivät riitä. AHD-keskeinen lähestymistapa korostaa liiaksi rakennusten esteettisiä ja materiaalisia ominaisuuksia, jolloin perintöarvo määrittyy ensisijaisesti ulkonäön ja aineellisen autenttisuuden kautta. Suojelu- sekä restaurointikäytännöt seuraavat tätä painotusta.

AHD:n keskeinen ongelma on sen jäykkyys: perintöalalla puhutaan akkumulaatiokriisistä, jossa jatkuvasti kasvava määrä rakennuksia, esineitä ja ympäristöjä tekee niiden ylläpidosta yhä haastavampaa. Tällainen vaatimus voi olla sekä mahdoton että epäoikeudenmukainen tuleville sukupolville. Jo varhaisiin säilyttämisteoreetikoihin kuulunut John Ruskin vastusti tällaista tarkkaa ylläpitoa ja korosti, että rakennusten kuuluu muuttua ja vanhentua ajan myötä. Alamme tarvitsee uusia teoriapohjia, kansainvälisiä perintöasiakirjoja, lainsäädäntöä ja arvoluokkia, jotka tunnistavat perinnön monimuotoisemmin.

Perintötutkimuksessa on viime vuosina herätty AHD-painotteisen perintökäsityksen kestämättömyyteen ja keskustelu on siirtynyt kohti vaihtoehtoisia perintödiskursseja (Alternative Heritage Discourses, ALHD). ALHD haastaa asiantuntijakeskeisen ajattelun nostamalla paikalliset asukkaat keskeiseksi osaksi perinnön määrittelyä sekä hylkää staattisen, aineellisuutta korostavan näkökulman hyväksyen perinnön prosessimaiset ja aineettomat ulottuvuudet. Useat tutkijat ovatkin esittäneet ALHD:n soveltamista AHD:n rinnalla, sillä nykyiset perintökäsittelyt ja -määritelmät eivät enää vastaa muuttuvan maailman tarpeisiin. Arkkitehtina, jota kiinnostavat rakennusten suojelu, säilyttäminen ja joustava uudelleenkäyttö, seuraan tätä keskustelua tarkasti: perintötutkimus toimii eräänlaisena arkkitehtuurirestauroinnin suunnannäyttäjänä, ja sen muutoksiin on reagoitava myös käytännön tasolla.

ALHD ja moderni rakennusperintö

ALHD tarjoaa arkkitehtuuriin vaihtoehdon AHD-keskeiselle suojelulle. Siinä missä AHD korostaa rakennusten materiaalisia ominaisuuksia ja esteettistä autenttisuutta, ALHD siirtää huomion rakennusten käyttöön, merkityksiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Tällöin perinnön vaaliminen ei tarkoita ensisijaisesti rakennuksen säilyttämistä muuttumattomana, vaan sen kykyä jatkaa elämää osana paikallista kulttuuria, esimerkiksi uudelleenkäytön kautta. Huomio ei kohdistu siihen, korjataanko rakennus esteettisesti “oikein” vai “väärin”, vaan siihen, mitä paikalliset tarvitsevat ja miten he ymmärtävät ja käsittelevät omaa perintöään. Fokus siirtyy aineellisuudesta aineettomaan.

ALHD-ajattelua on sovellettu erityisesti perinteisen rakennustaidon konteksteissa. Modernin, massatuotetun rakennuskannan kohdalla sitä ei ole vielä systemaattisesti tutkittu. Tämä jättää avoimen kysymyksen: mitä tapahtuisi, jos soveltaisimme näitä periaatteita esimerkiksi nykyisiin lähiöihin ja kaupunkirakenteisiin?

Jos alallamme halutaan pyrkiä järjestelmään, jossa kaikki säilytettäisiin, meidän on myös osittain luovuttava AHD-ajattelustamme. Kaikkia rakennuksia ei voida säilyttää täysin samanlaisina.

Väitöskirjatutkimuksessani pyrin selvittämään teoreettisella tasolla, mitä tapahtuu, kun ALHD-ajattelua sovelletaan moderniin rakennusperintöön. Voisiko kehittäminen perustua purkamisen sijaan säilyttämiseen? Mitä arvoja löytyy ympäristöistä, joita emme vielä tunnista perinnöksi?

Kiteytyksenä

Rakennusperinnön arviointitavat ovat muotoutuneet aikana, jolloin suojelun kohteena oli rajallinen joukko erityisiksi katsottuja rakennuksia. Nykyinen rakennuskantamme on kuitenkin suurelta osin modernia, massatuotettua ja jatkuvassa muutoksessa. Silti tarkastelemme sitä yhä pitkälti samoilla kriteereillä.

Tästä syntyy ristiriita: emme voi säilyttää kaikkea, mutta emme myöskään voi jatkaa purkamista nykyiseen tahtiin. Jos emme muuta tapaamme ymmärtää rakennusperintöä, tulevaisuuden perintöä ei koskaan ehditä tunnistaa, koska olemme jo purkaneet sen.

 

Lähteet

Artikkelin pohjana on Viola Schulmanin arkkitehtuurin diplomityö vuodelta 2024, Kick the habit – Alternative heritage discourse perspectives on mass-produced heritage, https://aaltodoc.aalto.fi/items/28ccff30-26ae-43c1-90e4-de1b3c6b3653

Balah Ryal-Net, Marcus & Chanle Sati, Yohana & Omoikhefe Ola-Adisa, Erekpitan 2022. (In)tangible Heritages: A Critical Review for an Alternative Heritage Discourse (ALHD) Perspective in Sub-Saharan Africa. Teoksessa Heritage – New Paradigm. Toim. Daniela Turcanu-Carutiu. IntechOpen, 219–250, https://doi.org/10.5772/intechopen.99601

Davison, Graeme 2008. Heritage: From Patrimony to Pastiche. Teoksessa The Heritage Reader. Toim. Graham Fairclough & Rodney Harrison & John H. Jameson Jnr & John Schofield, 31–41. New York: Routledge.

ICOMOS 1964. The Venice Charter. International Charter for the Conservation and Restoration of Monuments and Sites. Venice: ICOMOS. https://www.icomos.org/images/DOCUMENTS/Charters/venice_e.pdf

Jack, Meghann E. 2015. Beyond Preservation: A Consideration of the Intangible Aspects of Buildings. Material Culture Review Vol 82/83 (2015), 82–83, 179–189.

Macdonald, Sharon & Morgan, Jenny & Fredheim, Harald 2020. Too many things to keep for the future? Teoksessa Heritage Futures: Comparative Approaches to natural and cultural practices. Toim. Rodney Harrison & al. Chicago: UCL Press, 155­–168.

Ruskin, John 1907 (1894). The Seven Lamps of Architecture. Leipzig: Bernhard Tauchnitz.

Smith, Laurajane 2006. Uses of Heritage. London: Routledge.