Kaupungilla liikkuminen demokratisoitui 1700-luvun Lontoossa. Kaupunkitilan kohentuessa kaupunkikävelystä tuli itsetarkoituksellinen huvitus, joka mahdollisti näyttäytymisen ja ihmisten tarkkailun sekä tutkimusretket labyrinttimäisen suurkaupungin tuntemattomiin sfääreihin. Kadun julkisuus problematisoitui uudella tavalla. Anonyymi katu oli muuttunut näyttämöksi, jolla keinotekoisten roolien esittäminen kävi mahdolliseksi. Ongelmaksi nousi, mikä vaikutus kadun teatterilla oli moraaliin, sukupuolirooleihin ja ihmisen identiteettiin.

Suuri palo vuonna 1666 muokkasi merkittävästi Lontoon kaupunkikuvaa. Christopher Wren ja muutamat muut aikakauden johtavat arkkitehdit tarjosivat uudisrakennuksen lähtökohdaksi mannermaisesta barokista vaikutteita saaneita kokonaisvaltaisia suunnitteluideoita. Nämä törmäsivät monimutkaisiin maanomistusoloihin, ja lopputuloksena oli paloturvallisemmin rakennettu, mutta yleisilmeeltään sekava ja labyrinttimäinen kaupunki. Tämä hahmoton labyrinttimäisyys oli tärkeä teema 18. vuosisadan Lontoo-tulkinnoissa.

Lukuisat 1700-luvun kirjoittajat tekivät epäedullisia vertailuja mannermaan barokkimetropolien ja hahmottoman ja ”barbaarisen” Lontoon välillä. Vuosisadan mittaan toteutettiinkin osittaisia parannuksia. Lontoo sai joukon edustavia julkisia tiloja, huipennuksena John Nashin 1800-luvun alussa suunnittelemat eksklusiiviset Regent’s Street ja Regent’s Park. Kadulla kulkijan kannalta tärkeimmät uudistukset olivat katujen kiveäminen ja katuvalaistuksen kehittyminen.

Lontoon kartoittamattomat sokkelot kiehtoivat niin kirjailijoita kuin taiteilijoitakin. William Hogarthin maalaus The Four Times of Day (1736–1738). National Trust. Wikimedia.

Katu näyttämönä

Läpi koko vuosisadan kulkeva kysymys oli kadun julkisuuden suhde yksilön identiteettiin. Kaupunkitilan muuttuminen yhä anonyymimmäksi oli tämän keskustelun taustalla. Yksi syy oli demografinen. Lontoossa oli vuosisadan alussa noin 500 000 asukasta, vuosisadan päättyessä väkiluku oli noussut lähes miljoonaan. Toinen oli sääty-yhteiskunnan pukeutumiskoodien murtuminen. Anonyymiksi muuttuneen kadun näyttämöllä kukaan ei voinut olla varma ulkoisten tunnusten ”todenmukaisuudesta”.

Theatrum mundi, maailma teatterina, oli metafora, jota sovellettiin kadun näyttämöön. Tässä mielipiteet jakautuivat jyrkästi. Osa kirjoittajista katsoi, että näyttämöllisyys edisti tapojen rappiota. Säädynmukaisten pukeutumiskoodien menetettyä merkitystään julkisen identiteetin väärentäminen oli muuttunut helpoksi, ja väärennettyjen identiteettien suojassa paheet ja rikollisuus kukoistivat. Toisaalta teatraalisuus ymmärrettiin mahdollisuutena vapaaseen itseilmaisuun; naamioiden suojassa ihmiset saattoivat kommunikoida spontaanimmin kuin ollessaan sidottuna ”aitoon” identiteettinsä.

Kysymys identiteetistä liittyi keskusteluihin kohteliaisuuden luonteesta. Joseph Addisonin ja Richard Steelen toimittamien Tatler (1709–1711) ja The Spectator (1711–1712) -lehtien myötä kohteliaisuuskeskustelu sai vahvasti urbaanin luonteen. Nämä julkaisut muokkasivat ratkaisevalla tavalla kaupunkilaista herrasmieskulttuuria pitkälle 1700-luvulle. Ne olivat luomassa uutta sivistynyttä elämäntapaa, jossa sisäinen moraali ja vapauseetos yhdistyivät hienostuneisuuden tavoitteluun ja monipuolisiin kulttuurisiin aktiviteetteihin. Uusi kohteliaisuustulkinta erottautui tietoisesti kadun vulgääreistä ilmiöistä, ja Lontoon puolijulkinen sfääri kahviloineen, kävelypuistoineen ja teattereineen tarjosi puitteet sivilisoituneelle kanssakäymiselle.

Addison ja Steele vierastivat teatraalista asennetta, mutta toisenlaisiakin näkökantoja esiintyi. Lordi Chesterfield suositteli kirjeissä pojalleen kameleonttimaista suhdetta sosiaalisiin tilanteisiin; todelliset emootiot tuli kätkeä ja itseilmaisu sovittaa kunkin seurueen vaatimuksiin. Väsymätön Lontoon katujen kulkija James Boswell katsoi, että Lontoon julkinen maailma nimenomaan edellytti rooliminän muokkaamista ja naamioiden käyttöä. Aivan kuten teatterinäyttämöllä myös kadun näyttämöllä ihmisten tulisi pitää mielessä kommunikatiivisten tilanteiden kaksoisluonne. Toimiva sosiaalinen elämä oli teatraalisten roolien työstämistä samalla, kun ”todellinen” sisäinen minä pidettiin taka-alalla. ”Jos ihmiset esiintyisivät ainoastaan todellisella luonteellaan, yhteiskunta ei olisi puoliksikaan niin turvallinen ja miellyttävä kuin jollaisena me sen tunnemme!”, Boswell kirjoitti.

Muodikas näyttäytyminen

Identiteetti problematisoitui sekä promenadin eli edustavan, näyttäytymisluontoisen kävelyn että sokkeloisten katujen sekoittuneessa todellisuudessa. Katuelämään liittyi vahvoja sosiaalisen erottautumisen elementtejä. Aristokraattinen promenadi, joka kehittyi 1600-luvun alkuvuosikymmenten Pariisissa, kotiutui vuonna 1660 tapahtuneen kuningasvallan palautuksen jälkeen myös Lontooseen. Kaarle II avasi St James’ Parkin yleisölle, jolloin tästä ja sen tuntumassa kulkevasta The Mall -kadusta tuli muodikkaan näyttäytymisen tyyssija. Promenadin kontekstissa kävely oli statuksen esille panoa, ei kaupungin tuntemattomien sfäärien kartoittamista.

Eksklusiivisesta promenadista tuli sosiaalisen satiirin kohde. Tärkeä teema oli ulkoisten tunnusmerkkien aitous ja epäaitous. Kuinka tunnistaa rahalla hankittu ulkoinen olemus ”aidosta” hienostuneisuudesta, kun muodikas pukeutuminen oli kaikkien maksukykyisten ulottuvilla. Niinpä ruumiin kieli ja arvokkuuden ilmapiiri muodostuivat kriteereiksi, joilla erottaa aito ylhäisö jäljittelijöistä ja huijareista.

Naamioiden valheellisuus

Tärkeä lähtökohta Lontoon katuelämän tulkintojen kannalta olivat John Gayn runoelma Trivia; or, the Art of Walking the Streets of London (1716) sekä Ned Wardin kaupunkiopas The London Spy (1698–1700). Teksteissä oli kaksijakoinen suhde kadun maailmaan. Kulkijan tuli tiedostaa vaarat, mutta samalla Lontoon sekoittunut todellisuus tarjosi aivan uuden tyyppisiä kokemuksia.

Vuosisadan puolivälin jälkeen kaupunkioppaista tuli kukoistava populäärikirjallinen genre. Nämä oppaat, kuten Midnight Spy (1766), The New London Spy (1771) ja London Unmask’d (1784?), näyttivät Lontoon labyrinttimäisenä viidakkona, jossa ihmiset toimivat taloudellisten ja seksuaalisten pyyteiden ajamina. Toisinaan teksteillä oli pedagogisia tavoitteita, ne olivat ohjekirjoja maalaisille, joita neuvottiin välttämään metropolin viidakossa vaanivia vaaroja ja viettelyksiä. Tämä intentio antoi syyn kuvata Lontoon yöpuolen ilmiöitä mahdollisimman yksityiskohtaisesti.

Oppaiden havaintoihin sisältyi vahvoja moraalisia erotteluja, mikä merkitsi kalkyloivaa asennetta väkijoukkoon ja kaupungin eri sfääreihin. Etäisyyden otto ei koskenut ainoastaan alaluokkaista katurahvasta, mobia. Kadun vilinässä kohdatut keikarit, pankkiirit ja hienosti puetut naiset saattoivat niin ikään johdattaa viattoman kulkijan vaarallisille teille. Lontoo lumeena oli kaupunkioppaiden vakioteema; metropolissa mikään ei ollut sitä miltä näytti. Yhdellä tasolla tämä ilmeni väärällä identiteetillä esiintymisenä. Alempisäätyisen esiintyminen säätyläisen lainahöyhenissä oli yleinen kirjallinen aihe.

Kaupunkioppaiden maailmankuva edusti antiteatraalista asennetta; ihminen vaaransi minuutensa, jos hän esiintyi jonain muuna kuin mitä aidosti oli. Asenne on liitettävissä lisääntyvään kohteliaisuuskulttuuriin kohdistuvaan kritiikkiin. Muodikkaiden seurapiirien sosiaalinen elämä edellytti ainakin jonkin asteista teeskentelyä ja kunkin tilanteen vaatimien emootioiden esittämistä, mutta kaupunkioppaiden maailmassa tämä näyttäytyi valheellisuutena. Erityinen valheellisuuden muoto oli teeskennelty ystävyys. Tämä saattoi johtaa vaarallisiin taloudellisiin tai eroottisiin afääreihin.

Huvipuistot moninaisine aktiviteetteineen olivat näyttävin osa Lontoon kaupallistuvaa kulttuurielämää. John S. Mullerin kaiverrus (?) Vauxhall Gardens shewing the Grand Walk at the Entrance of the Garden and the Orchestra with the Music Playing (after 1751). Yale Center for British Art, Paul Mellon Collection. Public Domain.

Kadun spektaakkeli

Huvipuistot olivat suosittuja näyttäytymisen ja kuljeskelun tiloja 1700-luvun Lontoossa. Ne tarjosivat mahdollisuuden nauttia illallista, katsoa teatterinäytöksiä, kuunnella musiikkiesityksiä, harrastaa eroottisia afäärejä tai kuljeskella valaistuilla puistokäytävillä. Tunnetuimmat huvipuistot olivat sosiaalisesti sekoittunut Vauxhall Gardens ja eksklusiivisempi Ranelagh Gardens.

Huvipuistojen maailmassa kukoisti kaksi ilmiötä, jotka on tulkittavissa vastavaikutukseksi vallitsevan herrasmieskulttuurin sovinnaissäännöille ja satiirikkojen ja kaupunkioppaiden antiteatraaliselle asenteelle. Yksi oli macaronien alakulttuuri, joka kukoisti 1760–1770-luvuilla Vauxhall Gardensin puistokäytävillä. Macaronit olivat mannermaisia vaikutteita imeneitä yläluokan nuorukaisia, jotka pyrkivät herättämään huomiota ja ärsyttämään androgyynisellä pukeutumisella ja korostetun hienostelevalla käytöksellä.

Macaronit olivat nuoria aristokraatteja, joiden feminiininen ja ekstravagantti esiintyminen herätti pahennusta. What is this my son Tom. Karikatyyri vuodelta 1774. Wikimedia.

Toinen oli naamiaiset. Hovinaamiaisia oli järjestetty 1300-luvulta alkaen, ja renessanssin aikana ja 1600-luvulla ne olivat erityisen suosittuja. Naamiaiset ilmaantuvat Lontooseen populäärimmässä muodossa 1710-luvulla – muutamat englantilaiset aristokraatit olivat tutustuneet tapaan mannermaan grand toureillaan. Osa kaupallista huvielämää niistä tuli, kun Ranelagh Gardens alkoi järjestää julkisia naamiaisia vuodesta 1742 alkaen. Historiaan on jäänyt erityisesti vuonna 1749 järjestetty Venetian Masquerade, ”venetsialaiset naamiaiset”.

Suuren suosion saavuttaneisiin naamiaisiin kohdistui alusta alkaen ankaraa uskonnollissävyistä ja moraalista kritiikkiä. Räikeässä ylellisyydessään ja seksuaalisessa kevytmielisyydessään niiden nähtiin edustavan mannermaisen hovikulttuurin veltostuttavaa vaikutusta. Naamioituneena esiintyessään ihminen menetti aidon minuutensa ja antautui keinotekoisten roolien vietäväksi.

Maskeraadi haastoi vallitsevat sukupuoliroolit ja seksuaalimoraalin. Kääntäessään sukupuoliroolit päälaelleen – naamiaisissahan naiset saattoivat pukeutua merirosvoiksi, husaareiksi tai tuomareiksi, miehet taas maitotytöiksi, nymfeiksi tai prostituoiduiksi – naamiaisinstituutio karnevalisoi vallitsevan seksuaalisuuden hallinnan järjestelmän.

Alun perin hovimiljöössä kehittyneet naamiaiset olivat yhtä suosittu kuin paheksuttukin osa Lontoon kaupallista huvielämää. Nathaniel Parrin kaiverrus/etsaus (Louis Philippe Boitardin mukaan) The Jubilee Ball or the Venetian manner, Or masquerade at Ranelagh Gardens (1749). British Museum.

Vuosisadan loppua kohden kulttuurinen paradigma alkoi muuttua. Tunteellisuuden aikakauden myötä autenttisuus ja vilpittömyys nousivat inhimillisen kanssakäymisen keskeisiksi normeiksi. Sosiaalisissa kohtaamisissa ihmisen tuli esittää aitoja emootioita, ei keinotekoisia rooleja. Naamiohuvit olivat päättymässä.

Lähteet

Brewer, John 1995. The Most Polite Age and the Most Vicious. Attitudes towards the Culture as a Commodity. Teoksessa The Consumption of Culture, 1600–1800: Image, Object, Text. Toim. Ann Bermingham & John Brewer. Routledge, 341–361.

Brewer, John 1997. The Pleasures of the Imagination: English Culture in the Eighteenth Century. Routledge.

Carter, Philip 2007. Faces and Crowds. Teoksessa Walking the Streets of Eighteenth-Century London: John Gay’s Trivia (1716). Toim. Clare Brant and Susan E. Whyman. Oxford, 27–42.

Castle, Terry 1984. Masquerade and Civilization: The Carnivalesque in Eighteenth-Century English Culture and Fiction. Stanford University Press.

Corfield, Penelope J. 1990. Walking the City Streets. The Urban Odyssey in Eighteenth-Century England. Journal of Urban History, Vol. 16 Mo. 2, February 1990, 132–174.

Kekäläinen, Markku 2012. James Boswell’s Urban Experience in Eighteenth-Century London. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.

Kekäläinen, Markku 2020. James Boswellin kohteliaisuusteorian tarkastelua. Historiallinen Aikakauskirja, Vol. 118, 3/2020.

O’Byrne, Alison 2025. The Art of Walking in London: Representing the Eighteenth-Century City, 1700–1830. Cambridge University Press.

Ogborn, Miles 1998. Spaces of Modernity: London Geographies, 1680–1780. Guilford Press.

Sennett, Richard 2017. The Fall of Public Man. W. W. Norton & Company.