Kaupunkien kestävyys on herättänyt runsaasti keskustelua niin tutkijoiden kuin poliitikkojen ja kansalaisten keskuudessa. Mutta mitä kestävyys tarkoittaa naapurustojen tasolla? Helsingin yliopiston kaupunkitutkimusinstituutti Urbaria kutsui yhteen yli 50 asiantuntijaa etsimään indikaattoreita, jotka auttavat mittaamaan ja ymmärtämään kestävyyttä kaupunkien kortteli- ja naapurustoaluetasolla. Hankkeessamme arkinen mutta samalla moniulotteinen naapuruston käsite toimi rajaobjektina, eli sillanrakentajana eri tieteenalojen välillä.

Suomalaisessa kaupunkitutkimuksessa on pitkään pyritty edistämään monitieteistä yhteistyötä niin laadukkaamman tutkimuksen mahdollistamiseksi kuin kaupunkilaisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Tämä vuosikymmenten työ, unelmointi ja lukuisten tutkijoiden työpanos ovat olleet tukemassa monitieteisen kaupunkitutkimusinstituutti Urbarian syntymistä Helsingin yliopistoon. Rehtori Kari Raivion esitys (1998) ”tulevaisuudessa on mahdollista, että perustetaan uusi tieteidenvälinen kaupunkitutkimuksen instituutti” onkin toteutunut, ja vuodesta 2018 Urbaria on edistänyt monitieteistä kaupunkitutkimusta ja tieteidenvälistä vuoropuhelua Helsingin yliopistossa ja suomalaisessa yhteiskunnassa laajemmin.

Urbaria aloitti keväällä 2023 hankkeen naapurustotasoisten kestävyysindikaattoreiden etsimiseksi. Käynnistimme hankkeen pyrkimyksenämme edistää ongelmalähtöistä, monitieteistä kaupunkeja koskevaa tutkimusta, jonka tulokset olisivat avuksi ajankohtaisten yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemisessa. Ei riitä, että ekologista, sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä arvioidaan kansakuntien tai kaupunkien tasolla, sillä sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kestävä kehitys eivät tyypillisesti toteudu saman kaupungin eri alueilla samalla tavalla. Ei myöskään riitä, että yksittäinen oppiaine tai tutkimusryhmä tarjoaa analyysejä ja vastauksia monitahoiseen ongelmaan, joka vaatii useiden tieteellisten näkökulmien yhdistämistä.

Lähdimme hankkeessamme etsimään jotain enemmän ja tarkempaa. Jotain, mikä herättäisi kiinnostusta myös niissä erityisosaajissa, jotka lähtökohtaisesti ja ensisijaisesti eivät koe olevansa kaupunkitutkijoita – mutta joilla on vahvaa osaamista alalta, joka voi olla mukana mahdollistamassa kestävämpää kehitystä kaupungeissamme.

Naapurusto rajaobjektina

Rajaobjektin käsite viittaa asiaan tai ideaan, jota useampi kuin yksi ryhmä käyttää eri tarkoituksiin samanaikaisesti. Olennaista on kuitenkin, että nämä käyttötarkoitukset eivät ole toisistaan täysin irrallisia, ja näin rajaobjekti voi toimia ryhmien välisen yhteisymmärryksen ja yhteisen oppimisen mahdollistajana. Arkinen naapuruston käsite voidaan käsittää rajaobjektiksi. Hankkeessamme naapuruston käsite toimikin linkkinä eri tieteenalojen ja asiantuntijoiden välillä ja mahdollisti monitieteisen yhteistyön kestävän kehityksen edistämiseksi. Naapuruston käsite auttoi yhdistämään eri toimijoita, kuten kaupunkisuunnittelijoita, sosiaalitieteilijöitä, ympäristötutkijoita ja paikallisia asukkaita, luoden yhteisen kohteen ja tutkimusmaaperän.

Rajaobjektina naapurustot tarjoavat foorumin erilaisten asiantuntijoiden vuoropuhelulle ja yhteistyölle, mikä mahdollistaa innovatiivisten ratkaisujen löytymisen ajankohtaisiin haasteisiin. Tällainen yhteistyö ei ainoastaan paranna tutkimustuloksia, vaan myös innostaa asiantuntijoita laajentamaan omaa rooliaan ja osallistumista kaupunkikehityksen prosesseihin, mikä johtaa osallistavampiin ja siten toivottavasti myös kestävämpiin ratkaisuihin.

Hankkeen metodit ja työskentelytavat

Kestävän kehityksen edistäminen on kuntien lakisääteinen tehtävä. Kuntalain ensimmäisen pykälän mukaan: ”Kunta edistää asukkaidensa hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa sekä järjestää asukkailleen palvelut taloudellisesti, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävällä tavalla.” Sikäli on yllättävää, että suomalaisessa tai edes kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa ei ole juuri kehitetty työkaluja, joiden avulla voitaisiin seurata ja vertailla kaupunginosien ja naapurustojen kehitystä kestävyyden näkökulmasta.

Tähän tarpeeseen pyrimme vastaamaan, kun kutsuimme pyöreiden pöytien keskusteluihin 52 professoria ja muuta johtavaa tutkijaa yli 20 eri tieteenalalta. Näiden keskusteluiden lähtökohtana toimi yksinkertainen kysymys: mikä on tutkimuksesi ja tieteenalasi näkökulmasta tärkein indikaattori tai mittari naapurustojen kestävyyden mittaamiseen? Kysymyksen ympärille syntyneet keskustelut olivat hieno osoitus siitä, miten eri tieteenalojen edustajat voivat olla onnistuneessa vuorovaikutuksessa keskenään. Jälkikäteen ajateltuna järjestämistämme pyöreän pöydän keskusteluista antoisimpia olivatkin juuri ne, joihin emme pyrkineet löytämään vain toisiinsa läheisesti kytkeytyneiden tieteenalojen edustajia.

Järjestämissämme keskusteluissa edustettuina olivat tieteenaloista muun muassa maantiede, väestötiede, aerosolifysiikka, sosiaalitiede, teologia, sosiologia, ekologia, kasvatustiede, kriminologia ja taloustiede. Osa keräämistämme indikaattoreista oli tutkijoiden valmiiksi miettimiä, mutta osasta ajatus syntyi vasta monitieteellisen vuoropuhelun seurauksena. Kun kävimme jälkikäteen läpi keskusteluita ja niissä esille nostettuja indikaattoreita, aloimme pohtia parhaita tapoja jaotella indikaattoreita suunnitteilla olevaan kirjaan.

Hankkeen aikana kerätyistä 130:sta indikaattorista kirjaamme valikoitui lopulta 29. Nämä 29 indikaattoria olivat niitä, joiden taustalla oli vakuuttavimmat perustelut, jotka herättivät eniten keskustelua tutkijoiden välillä, ja joita tutkijat itse pitivät erityisen merkittävinä. Ensimmäinen ajatuksemme näiden kategorisoimiseksi, oli seurata kestävää kehitystä koskevassa keskustelussa vakiintunutta tapaa lajitella kestävä kehitys sosiaaliseen, ekologiseen ja taloudelliseen kestävyyteen.

Tämä kolmijako on tutkijoiden laajasta kritiikistä huolimatta yhä säilyttänyt vahvan aseman poliittisessa kestävyysdiskurssissa ja vaikuttaa edelleen esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelman, Agenda 2030:n, taustalla. Kolmijako ei kuitenkaan ole syntynyt alun perin tutkimuskirjallisuudessa – ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden käsitteet syntyivät historiallisesti taloudellista kestävyyttä koskevan kritiikin kautta. Kriitikot havahtuivat siihen, että talouskasvu tapahtui usein luonnon ja yhteisön jäsenten hyvinvoinnin kustannuksella.

Myöhemmin taloudellisen kestävyyden käsite onkin saanut kaksi toisillensa lähes vastakkaista merkitystä. Se voi tarkoittaa jatkuvasti kasvavaa hyödykkeiden ja palveluiden vaihtoa ja siitä seuraavaa bruttokansantuotteen nousua. Toisaalta se voi myös tarkoittaa pyrkimystä irtautua jatkuvasta kasvusta itseisarvona. Tällöin talousjärjestelmää pyritään muokkaamaan siten, että se paremmin tukee sosiaalista ja ekologista kestävyyttä tai ei ainakaan heikennä niitä. Ekologisen ulottuvuuden asettaminen samalle tasolle muiden kestävyyden ulottuvuuksien kanssa on kestävyystutkimuksessa nähty ongelmalliseksi ajattelumalliksi, koska planeettamme elämää ylläpitävät tekijät asettavat reunaehdot kaikelle muulle kehitykselle.

Huomasimme pian, että kestävän kehityksen yksinkertainen kolmijako taloudelliseen, sosiaaliseen ja ekologiseen kestävyyteen osoittautui puutteelliseksi myös keräämiemme kestävyysindikaattoreiden jaotteluun. Esimerkiksi Jyrki Tarpio kirjoittaa kirjassamme rakennusten muuntojoustavuudesta kestävyysindikaattorina. Artikkelissaan Tarpio pohtii, kuinka voimme mitata sitä, miten hyvin rakennukset on suunniteltu ja rakennettu muuttuviin käyttöihin ja tilanteisiin mukautumiskykyisiksi, eli joustaviksi.

Mutta onko muuntojoustavuus esimerkki taloudellisesta, sosiaalisesta, vai ekologisesta kestävyydestä? Rakennuksen muunneltavuus voi säästää rahaa, mikäli rakennus voidaan muuntaa uuteen käyttötarkoitukseen ilman, että sitä tarvitsee purkaa kokonaan. Samoin tällainen muuntaminen säästää rakennusmateriaaleja ja auttaa välttämään niiden kuljettamisesta aiheutuvat päästöt. Samaan aikaan on selvää, että rakennuksen muuntamisen varsinainen motivaattori on aina muuttunut sosiaalinen tarve rakennukselle. Aiheen lyhytkin tarkastelu osoittaa, että näkökulmasta riippuen yksi indikaattori edustaa kaikkia kolmea kestävyyden osa-aluetta. Useimmat indikaattorimme soveltuivatkin kestävyyden perinteisestä kolmesta pääkategoriasta ainakin kahteen.

Lopulta päädyimme jakamaan indikaattorit neljän luvun alle:

1. Yhteisöt ja osallisuus -luvussa valitsimme sosiaalisen kestävyyden indikaattoreita, jotka mittaavat naapuruston asukkaiden osallisuutta ja vuorovaikutusta heidän kokemustensa perusteella.

2. Hyvinvointi ja huono-osaisuus -luvussa esittelemme indikaattoreita, jotka tuovat esiin rakenteellista eriarvoisuutta erilaisten tilastojen avulla.

3. Luonnontila ja kaupunkivihreä -luvussa indikaattorit käsittelevät rakennetun kaupunkitilan ja ei-inhimillisen ympäristön välistä suhdetta – ekologisia kysymyksiä, jotka liittyvät ilmastonmuutokseen, luonnon monimuotoisuuteen ja ympäristöterveyteen.

4. Kodit ja kadut -luvussa tarkastelemme kestävyyttä infrastruktuurin ja kestävän rakentamisen näkökulmasta. Tutkimme, kuinka kaupunkien tiet, rakennukset ja kodit voidaan tehdä kestävämmiksi.

Monet indikaattoreistamme sopisivat tässäkin jaottelussa useamman kuin yhden luvun alle, mutta uskomme kuitenkin, että nämä kategoriat tarjoavat perinteistä kolmijakoa luontevamman kehyksen eri näkökulmille, joista naapurustotasoista kestävyyttä voidaan tarkastella. Indikaattorikokoelmamme ei pyri sanomaan viimeistä sanaa naapurustojen kestävyydestä tai tarjoamaan kaiken kattavaa työkalupakettia sen mittaamiseen. Sen sijaan toivomme, että se toimii vahvana akateemisena avauksena naapurustotasoisen kestävyyden ongelmien tunnistamiselle ja ratkaisemiselle. Olemme vakuuttuneita siitä, että kirjassa esiteltyjen indikaattoreiden käyttöönotto ja jatkuva seuranta edistäisivät merkittävästi ekologisia arvoja, sosiaalista hyvinvointia ja elinvoimaisuutta naapurustoissamme.

Kirja Kohti kestävämpiä asuinalueita: kaupunginosien ja kortteleiden kestävyysindikaattoreita on ladattavissa ilmaiseksi osoitteessa: https://doi.org/10.31885/9789515183019