Sattumanvaraiseksi sujuvoitettua – Rakennussuojelun ristiriitainen nykytila Suomessa

15.01.2025
Reetta Nousiainen

Rakennussuojelun sanoitetut tavoitteet ja käytännön toteutuminen ovat usein ristiriidassa keskenään. Suojelun nykytilaa Suomessa tarkastellut väitöstutkimukseni nostaa esille yhteiskunnallisia rakenteita ja kulttuurisia toimintatapoja, jotka aiheuttavat ja ylläpitävät ristiriitaisuutta. Monitieteinen tutkimus on tehty museologian tieteenalalle, jossa kulttuuri- ja luonnonperintö käsitetään yhteiskunnallisesti merkityksellisenä: suojelu eli huolenpito rakennetusta kulttuuriympäristöstä auttaa ymmärtämään mistä olemme tulossa, jotta osaisimme suunnata kestävästi tulevaan.

Kulttuuriympäristöä kuvataan voimavaraksi strategiatasolla ja monissa ohjelmissa. Samaan aikaan kuntapäätöksenteossa, jossa kulttuuriympäristökysymykset käytännössä pääosin ratkotaan, vaalimistavoitteet saattavat näyttäytyä lähinnä kehittämistoimien esteenä. Keskittämispolitiikka, uutuuden ihannointi ja korjausrakentamiseen yhdistetty riskinpelko jättävät arvokasta rakennuskantaa tyhjilleen ja rappeutumaan. Kasvavilla alueilla tonttimaan arvonnousu ja ylimitoitettu lisärakentaminen taas ohittavat usein kulttuuriympäristöarvot.

Ristiriitaisuus näkyy monella tavalla, mutta kulminoituu viime kädessä purkamiskysymyksiin, onhan kyseessä peruuttamaton teko. Hävitettyjä historiallisia arvoja ei saa takaisin, ei myöskään tuhlaantuneiksi päätyneitä materiaaleja, työtunteja ja investoituja euroja. Kestävä̈ kehitys onkin ollut suojelun kehys vuosikymmeniä, ja olemassa olevien rakennusten ylläpito ja säilyttävä korjaaminen keino estää tuhlausta. Tällainen resurssiviisas suojelun näkökulma on kuitenkin jäänyt marginaaliin, vaikka ilmastotavoitteet ovat nostaneet kestävyysteeman uudelleen yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tavoitteet ja käytäntö eivät kohtaa

Suomessa lain kirjainta lukiessa vaikutelma on vahvasti kestävyyteen ja suojeluun ohjaava, mutta käytännössä – ja oikeuskäytännössä – ohjauskeinot ovat osoittautuneet heikoiksi. Suojelun on tarkoitettu tapahtuvan pääosin kuntien asemakaavoituksessa, mutta käytännössä maankäyttö- ja rakennuslakiin olennaisena osana integroidun kaavasuojelun ihanteisiin ei monin paikoin ole päästy.

Pohjimmiltaan ristiriitaisuuteen johtavat yhteiskunnallisesti omaksutut kasvutalouden ja kulutuskulttuurin toimintamallit. Suunnittelua ei ohjaa ympäristönäkökulma tai se, millainen kehitys on toivottavaa, vaan taloudellinen kasvupolitiikka ja tuottovaatimukset. Kun ympäristöpolitiikka on muokattu talouskasvun tavoitteiden mukaiseksi, kestävyyteen ohjaava lain kirjain jää näennäiseksi. Materiaaliresurssien tuhlaamiseen puuttuva sääntely on poliittisesti vaikeaa, koska kulutuksen vähentäminen on ristiriidassa kasvutalouden tavoitteen kanssa.

Myös kuntatasolla kasvun, elinvoiman ja kilpailukyvyn tavoitteet ovat usein ristiriidassa kuntien vastuulla yhtä lailla olevien kulttuuri- ja luonnonympäristön suojelutavoitteiden kanssa. Alueellisen eriytymiskehityksen takia eri kokoisissa kunnissa ja eri alueilla on myös erilaisia haasteita, joita kunnat on jätetty ratkomaan yksin. Kunnissa toimintakulttuurit, resurssit ja osaaminen kaavoitus- ja lupaprosesseissa vaihtelevat merkittävästi. Joissakin kunnissa kulttuuriperinnön merkitys suunnittelussa on jopa kasvanut, kun taas toisaalla sen ei edes hahmoteta liittyvän suunnitteluun.

Vielä 2000-luvun vaihteessa, kun maankäyttö- ja rakennuslakia säädettiin, kuntien itsehallinnon lisäämisen katsottiin edellyttävän viranomaistoimijoiden valvonnan säilyttämistä̈ ja kansalaisten tosiasiallisia osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia. Käytännössä jälkimmäiset usein puuttuvat, ja myös valtion viranomaisten valvontavastuu on 2017 kavennettu koskemaan vain valtakunnallisesti ja maakunnallisesti merkittäviä kysymyksiä kaavoituksen ja rakentamisen sujuvoittamisen nimissä. Oletettu ihanne, että paikallisista arvoista ymmärrettäisiin huolehtia paikallisesti ei toteudu, koska edellytyksistä ei ole mitenkään huolehdittu.

Kunnat turvautuvat suunnittelussaan yhä useammin konsultteihin ja ovat myös entistä̈ riippuvaisempia yksityisistä̈ investoinneista, joiden eteen voidaan olla valmiita tekemään myönnytyksiä̈. Lähes mitkä tahansa päätökset on jälkikäteen helppo oikeuttaa, kun määrittelyvalta on kunnalla. Kulttuuri- ja luonnonympäristöihin kohdistuvissa kiistoissa nouseekin esille eri toimijoiden valtasuhteiden epätasapaino. Useat tutkimukset osoittavat elinkeinoelämän vallan kasvua ja kansalaisten heikkoja mahdollisuuksia toimia vastavoimana ympäristökysymyksissä.

Valta unohtaa velvollisuudet

Kasvutalouteen liittyykin demokratian kannalta huolestuttava ilmiö: päättäjien tilivelvollisuus kansalaisia kohtaan voi rapautua tilanteissa, joissa tärkeämmäksi koetaan velvollisuudet taloudellisten toimijoiden hankkeiden edistämiseksi. Liiketoiminnan logiikka perustuu taloudellisen tuoton kasvattamiseen, kun taas yhteiskunnallisten toimijoiden ja viime kädessä päättäjien vastuulla on punnita myös muiden näkökulmien kuin liiketoiminnan lyhyen aikavälin vaikutuksia.

Jos päätöksenteossa ei anneta painoarvoa ympäristölle ja yhteisön merkityksille, päättäjät mahdollistavat toiminnan, jossa elinkeinoelämältä ei velvoiteta ympäristövastuuta. Kasvutalouden hegemoniaa kuvastaa, ettei mediastakaan aina ole vallan vahtikoiraksi, jos se unohtuu toistelemaan liiketaloudellisia perusteita itsestäänselvyyksinä ja jopa leimaamaan ympäristöarvojen puolustajia vastustajiksi.

Myös oikeuskäytännössä kuntien itsehallinto-oikeudet usein sivuuttavat ympäristövastuun. Säädösohjauksen oikeudellisten tulkintojen vuoksi kulttuuriympäristötyön työkalut ovatkin vähissä̈, ovatpa kyseessä̈ viranomaiset tai kansalaisyhteiskunta. Mahdollisuudet kapenevat edelleen, mikäli rakentamislain korjaussarja etenee maaliinsa poliittisen ohjauksen viitoittamalla tiellä. Kaikki tämä rapauttaa entisestään mahdollisuuksia toimia paikallisen kulttuuriperinnön puolesta tiukoissa paikoissa, joita kulttuuriympäristön suojelukysymyksissä aina on riittänyt.

Kyse ei ole vain rakennetun ympäristön suojelusta, vaan samalla demokratian suojelusta, jota kansalaisyhteiskunta tarvitsee voidakseen toimia oman ympäristönsä puolesta. Lain perälauta vuotaa jo. Asenteet suojelua kohtaan näyttävät jälleen koventuneen ja lisääntynyttä purkamista on jo verrattu 1960–70-lukuun. Samoin toimintatapoja, joissa sääntelyn sujuvoittamistavoitteet vastaavat lähinnä̈ elinkeinoelämän tarpeisiin. On kuin olisi unohtunut, että tuo sääntely kehitettiin juuri 1970-luvun ympäristökritiikin pohjalta.

Suojelun edellytyksiä heikennetty vähä vähältä

Rapautuvaan nykytilaan on ajauduttu kuin varkain, sujuvoittamalla ilman, että varsinaista keskustelua sen vaikutuksista suojelun edellytyksille olisi käyty. Heikennyksille ei olisi varaa, sillä suojelua on jo entisestään vaivannut kaikinpuolinen resursoimattomuus vallitsevassa kulutuskulttuurin maailmankuvassa. Taloudellisia kannusteita kulttuuriympäristöstä huolehtimiselle ei juuri ole, alan henkilöresurssit niukat ja myös tietopohjassa on merkittäviä aukkoja. Suurta enemmistöä rakennusperinnöstämme eli sotien jälkeistä hyvinvointivaltion ajan rakennettua ympäristöä ei ole monin paikoin ehditty edes inventoida, kun se jo hävitetään. Toisaalta arvojen tunnistaminenkaan ei aina auta, mistä todistaa se, että yhä harvalukuisemmaksi käynyttä ja ylemmillä kaavatasoilla suojeltua rakennuskantaa sotia edeltäneeltä ajalta puretaan myös.

Tieto yksin ei riitä muuttamaan asenteita, jotka perustuvat kasvutalouden ja kulutuskulttuurin määrittämään maailmankuvaan ja sitä tukeviin sitkeisiin uskomuksiin. Suojelutavoitteet leimataan helposti museoimiseksi, vaikka juuri museologiassa rakennussuojeluun liitetään dynaamisen säilyttämisen käsite, joka tarkoittaa rakennusten kestävää ylläpitoa käytössä. Suojelun käsittäminen osana laajempaa rakennetun ympäristön kestävän kehityksen tavoitetta on juuttunut marginaaliin. Maassamme on myös vuosikymmenten perinne rakennussuojelupyrkimysten vesittämisestä poliittisella ohjauksella taloudellisen tehokkuuden nimissä.

Miten kulttuuriympäristön vaalimisen käy

1960–70-luvulla mittava purkaminen pakotti sekä rakennussuojelun ammattilaiset että kansalaiset tarttumaan toimeen ja ottamaan kantaa. Miten käy tällä kertaa? Suojelun kannalta keskeisten alueiden käytön ja rakentamisen lakiuudistusten edellä yhteiskunnallisessa keskustelussa ei ole juurikaan käsitelty rakennetun ympäristön kestävyyden, laadun ja kulttuuriperinnön kysymyksiä. Satunnaiset artikkelit mediassa eivät ole saaneet aikaan laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, eivätkä teemat siten ole nousseet myöskään poliittiselle agendalle.

Suojelu on nyky-Suomessa monin tavoin sattuman varassa, etenkin kuntien yksinvaltaan jätetyt paikallisesti merkittäviksi arvioidut kohteet. Paikallisen arvon väärinymmärretty väheksyminen uhkaa laajalti suomalaista rakennettua kulttuuriympäristöä, joka on aina paikkaansa sidottua ja siten nimenomaisesti ja ensi sijassa paikallisesti merkityksellistä. Etenkin julkista hyvinvointivaltion ajan rakennuskantaa näyttää uhkaavan suomalaisten puukaupunkien kohtalo.

Tilanne on jo ajautunut siihen, että kestävyyttä ja suojelua edistämään tarkoitettujen prosessien toimimattomuus, resurssien ja edellytysten puuttuminen sekä säännösten tulkinnanvaraisuus altistavat henkilöistä ja toimintakulttuureista riippuviin, sattumanvaraisiin ratkaisuihin. Vaikka Suomessa on myös hyviä käytänteitä ja onnistunutta suojelua, niihin ei voi tuudittautua. Suojelun edellytysten yhä heikentyessä sattumanvaraisuus uhkaa esimerkillistäkin toimintaa esimerkiksi avainhenkilöiden tai kohteen omistajan vaihtuessa.

Nousiainen, Reetta 2024. Sattuman varassa – ristiriitaisuus rakennussuojelussa. JYU Dissertations. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/94987.

Kirjoittaja

Reetta Nousiainen

FT Reetta Nousiainen on erikoistunut rakennettuun kulttuuriympäristöön ja kestävään rakentamiskulttuuriin.