Teemassa tarkastellaan kaupunkisuunnittelun kertomuksia ja kertomusten kohtaamisesta syntyviä kamppailuja. Artikkeleita yhdistää, että keskeisenä on kysymys kamppailusta ja että niissä käsitellään Helsingin kaupunkisuunnittelua. Toisaalta tapausesimerkit poikkeavat toisistaan merkittävästi siinä, että ne sijoittuvat suunnittelun eri tasoille ja tilanteisiin. Tällaisina ne kuvastavat monipuolisesti niin kertomusten erilaisia ilmenemismuotoja kuin tapoja, joilla kamppailut kertomusten välillä voivat ilmetä.

Ranja Hautamäki ja Tommy Lindgren tarkastelevat Töölöön sijoittuvan massiivisen tapahtuma-areenan, Helsinki Gardenin kaavoituksen eri vaiheissa käytyä kamppailua kaupunkikuvasta. Joona Jalavan teksti käsittelee hyvän kaupunkilaisuuden määrittelyä vuoden 2016 yleiskaavaan perustuvissa asemakaavoissa ja vallitsevia kaupunki-ihanteita sellaisina, kuin ne ilmenevät suunnittelun kertomuksissa. Hannu Kurki pohtii hallinnon kertomuskamppailuja strategisessa johtamisessa, erityisesti organisaation hierarkkisuuden ja vallankäytön näkökulmasta.

Marjaana Sederholm esittelee tekeillä olevan väitöskirjahankkeensa, joka käsittelee kulttuurin roolia kaupunkisuunnittelussa. Sederholm luo myös teoreettista taustaa teeman muille artikkeleille. Keskittyessään tutkimuksen menetelmiin ja tutkimusaiheensa kartoittamiseen hän selkiyttää artikkeleita ajallisesta näkökulmasta. Talous ja kaupunkien houkuttelevuus, jotka takaavat kaupunkien elinvoiman, ovat muodostuneet suunnittelussa yhä tärkeämmiksi päämääriksi.

Tämä ilmenee tavalla tai toisella kaikista artikkeleista. Etenkin Hautamäki ja Lindgren kuvaavat suoraan näin syntyneen ristiriidan. Kurjen teksti taas näyttää, miten syvällä elinvoiman tavoite on kaupungin strategisessa ohjauksessa. Jalavan tekstissä elinvoiman kautta nähty kaupunkilaisuus vertautuu suunnittelun varhaisempiin päämääriin, jotka korostivat asukkaiden näkökulmaa ja paikallisuutta.

Kaupunkisuunnittelun kertomuksellinen käänne

Teeman ideointiin on vaikuttanut Lieven Ameelin teos The narrative turn in urban planning: plotting the Helsinki waterfront vuodelta 2021. Ameel ei ajoita tarkasti teoksensa otsikossa mainittua käännettä mutta mainitsee varhaiseksi näkökulmaksi muun muassa 1970–1980-luvuilla käytetyn semioottisen analyysin. Hän kuvaa viime vuosikymmeniltä muitakin lähestymistapoja ja viittaa tällöin myös suomalaiseen tutkimuskirjallisuuteen. Kaikkein merkittävimpänä ja johdonmukaisimpana hän pitää ajatusta kertomuksesta vallan välineenä, jota hyödynnetään kaupunkipolitiikan monimutkaisissa prosesseissa. Sekä Ameelin että Sederholmin perusteella kerronnallisuuden nousu näyttäisi tapahtuneen osapuilleen viimeisten neljän vuosikymmenen aikana.

Samalla kun Ameel tulkitsee käsitteillä narrative turn ja story turn kutsuttua suunnittelun muutosta, hän pyrkii selkeyttämään, mitä käsitteellä narratiivi eli kertomus tarkoitetaan. Hänen käyttämänsä käsitteet narrative ja story, kertomus ja tarina, muodostavat kertomustutkimuksessa keskeisen parin. Kertomuksen ja tarinan keskinäinen suhde voidaan hahmottaa siten, että kertomus muodostuu, kun tarina esitetään. Tarina voi siis pysyä koko ajan samana, mutta se voidaan kertoa aina uudelleen, jolloin myös kertomus muovautuu suhteessa kulloiseenkin kertojaan, yleisöön ja tilanteeseen. Ameel korostaa kertomuksen konkreettisuutta: se on suullisessa tai kirjallisessa muodossa esitetty teksti, jonka olemassaolo voidaan osoittaa ja johon voidaan viitata.

Tarinalla puolestaan tarkoitetaan kertojan mielessä rakentunutta tapahtumaa tai tapahtumasarjaa, jolle on kirjallisuudentutkimuksessa asetettu erilaisia perusehtoja. Tarinaan voi kuulua myös yleisesti tunnettuja elementtejä, jotka nekin saavat kertomuksen osana erityisen merkityksen.

Tässä puheena olevissa artikkeleissa narratiivin käsite on määritelty vaihtelevasti, kuhunkin tapaukseen sopivia piirteitä korostaen. Käytetyt käsitteetkin (kertomus, tarina, keskustelu) vaihtelevat. Ameelin konkreettisuutta korostavan tarkastelun valossa sillä ei ole oikeastaan suurta merkitystä. Artikkeleita lukiessa tuntuu erityisen kiinnostavalta Ameelin huomautus kertomusten voimasta: kertomukset eivät ainoastaan kuvaa ja heijasta maailmaa vaan toimivat myös määrittelevästi ja velvoittavasti vaikuttamalla tapaamme puhua ja ajatella todellisuutta. Juuri tämä on ominaista suunnittelun ja politiikan kertomuksille.

Kamppailevat tulevaisuudenkuvat

Teeman artikkeleissa kuvatut tapaukset ilmentävät hyvin kertomusten tätä puolta, jonka ytimessä ovat tulevaisuuteen suuntautuminen ja kuten Sederholm toteaa, toiveet ja pelot. Samalla yhden osapuolen esittämä kertomus voi ikään kuin vaatia vastaanottajaa valitsemaan puolensa suhteessa vastakkaiseen kertomukseen. Tältä kannalta kamppailut muodostuvat kertomusten välille, eivät niinkään niiden sisälle – vaikka voikin otaksua, että monen kertomuksen eheys on pinnallista.

Kamppailujen voi silti ajatella olevan kertomuksia perustavanlaatuisempi osa kaupungin suunnittelua, etenkin jos ”kertomuksellinen käänne” käsitetään vasta viimeisten vuosikymmenten ilmiöksi. Kamppailun voi katsoa kuuluvan perustavalla tavalla jo antiikista periytyvän kaupunkitradition olemukseen. Toisaalta kertomuksilla voi olla pidempi ajallinen kaari kuin yksittäisten suunnitelmien tuottamilla ristiriidoilla, nykyinen kaupunkisuunnittelu kun on pitkälti erillisten hankkeiden hallintaa.

Kertomukset voivat tehdä kamppailuista näkyviä, mutta kaikki kertomuskamppailut eivät näy yhtäläisesti, kuten Jalava osoittaa. Toimijoilla on erilaiset mahdollisuudet vaikuttaa esimerkiksi juridisesti, taloudellisesti ja julkisuuden kautta. Toisaalta Helsinki Gardenin vuosia kestäneestä ristiriidasta on tullut lehdistön kautta hyvin näkyvä ja paljon seurattu. Kurki puolestaan näyttää tilanteen, joka jää jo lähtökohdiltaan pitkälti kulissien taakse. Kuten hän toteaa tarkastelemastaan organisaatiosta, konfliktin tulisi herättää kiinnostus osapuolten ajattelun analyysiin. Ristiriidan havaitseminen ja tarkempi tutkiminen kyseenalaistavat yksittäisen kertomuksen eheyden ja sopivat siten myös tutkimuksen lähtökohdaksi.

Kertomuksellisuus voi siten toimia suunnittelujärjestelmän kritiikin lähtökohtana. Kritiikin kohde on kuitenkin löydettävä itse järjestelmän toiminnasta, koska kertomuksellisuutta ei voi pitää suunnittelumenetelmänä, saati teoriana. Ameel pyrkii esimerkkiensä kautta osoittamaan, kuinka uusliberalistisessa suunnittelukehyksessä voidaan kaupunkisuunnittelun argumenteilla edistää julkisen tilan rappiota sekä tehokkuuden ja kasvun päämääriä. On myös syytä muistaa, että ajallisesti kertomuksellisen eli ”narratiivisen” käänteen rinnalla on tapahtunut viestinnällinen, ”kommunikatiivinen käänne”. Kommunikatiivisen suunnittelun teoria korostaa toimijoiden osallistumista ja vuorovaikutusta ja suunnittelua avoimena poliittisena prosessina pelkän teknisrationaalisen päätöksenteon asemesta. Olennaista on siis, miten kertomukset liittyvät esimerkiksi päätöksenteon avoimuuteen ja asettavatko ne eri osapuolet tasavertaiseen asemaan.

Teemakokonaisuus perustuu vuoden 2025 Kaupunkitutkimuksen päivillä järjestettyyn työryhmään Suunnittelun narratiivit ja narratiivikonfliktit.

Lähteet:

Ameel, Lieven 2021. The narrative turn in urban planning: Plotting the Helsinki waterfront. Abingdon, Oxon; New York: Routledge. DOI:10.4324/9781003094173

Kirjallisuudentutkimus: Kertomus. Tieteen termipankki:https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:kertomus, haettu 13.12.2025.

Puustinen, Sari 2006. Suomalainen kaavoittajaprofessio ja suunnittelun kommunikatiivinen käänne: Vuorovaikutukseen liittyvät ongelmat ja mahdollisuudet suurten kaupunkien kaavoittajien näkökulmasta. Espoo: Teknillinen korkeakoulu, Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus. https://aaltodoc.aalto.fi:443/handle/123456789/11897

Rajanti, Taina 1999. Kaupunki on ihmisen koti. Elämän kaupunkimuodon tarkastelua. Helsinki: Tutkijaliitto. https://tutkijaliitto.fi/kirjat/91-taina-rajanti-kaupunki-on-ihmisen-koti/, haettu 13.12.2025.