Kaupunkipolitiikka, joka pyrkii eriarvoistumisen vähentämiseen, voi samalla kiihdyttää keskiluokkaistumista eli gentrifikaatiota. Keskiluokkaistaminen nähdään ratkaisuna, mutta se voi lisätä eriarvoisuutta ja heikentää kohtuuhintaista asumista.

Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa 2025 Maunulasta, entisestä ”huumelähiöstä”, joka vältti ”slummiutumisen” ja nousi ”keskiluokan unelmaksi”. Artikkelissa korostettiin ympärilleen erilaisuutta tahtovan luovan keskiluokan merkitystä alueen statuksen nostattamisessa. Esimerkeiksi siitä, miten keskiluokan ”osaaminen hyödyttää kaikkia”, nostettiin vuodesta 2019 lähtien järjestetyt Maunulan kirjamessut sekä alueella pidettävät konsertit.

Maunulan menneisyyttä sekä pahamaineista, vuonna 2015 purettua ostaria kirjoituksessa muistelevat alueella kasvaneet, mutta jo vuosikymmeniä sitten pois muuttaneet henkilöt. Muuttunutta Maunulaa taas tarkastellaan lähinnä sinne muuttaneiden luovan keskiluokan edustajien, kuten kirjailijan ja professorin, näkökulmista. Jutussa rakennetaan jännite vaarallisen menneisyyden ja nykyisen kaikkia hyödyttävän keskiluokkaistumisen välille, jonka avulla alueen sosiaalinen muutos saa moraalisen oikeutuksen. Vastaavia jännitteitä olen havainnut väitöskirjatutkimuksessani, joka käsittelee Helsingin kaupungin pyrkimyksiä keskiluokkaistaa työväenluokkaiset lähiönsä.

Keskiluokka muutoksen toimijoina

Tämä HS:lle tyypillinen näkökulma, jossa keskiluokka nostetaan muutoksen toimijaksi, vaikuttaa myös niin sanotun sosiaalisen sekoittamisen idean taustalla. Sosiaalista sekoittamista toteutetaan yleensä sekoittavalla asuntopolitiikalla, jolla on Helsingissä vakiintunut asema eriytymisen ehkäisemisessä etenkin uusia asuinalueita suunniteltaessa. Eri yhteiskuntaluokat pyritään ohjaamaan toistensa läheisyyteen, koska sen nähdään edistävän yhteiskuntarauhaa sekä olevan avain harmonisten yhteisöjen rakentumiselle.

Sosiaalisen sekoittamisen taustalla on talouskeskusteluistakin tuttu uskomus valumaefektistä, eli siitä että keskiluokan sosiaalinen ja kulttuurillinen pääoma ”valuu” alas työväenluokalle ja marginalisoiduille ryhmille, nostaen heidänkin asemaansa yhteiskunnassa. Sosiaalisen sekoittamisen vetovoima on luonteeltaan normatiivinen ja yleistajuinen – erilaisten ryhmien ja asumismuotojen yhteiselo myös ”kuulostaa hyvältä”.

Kriittisessä kaupunkitutkimuksessa sosiaalista sekoittamista kuitenkin pidetään nimenomaan uskomuksena, sillä näyttöä luokkien välisestä ”sekoittumisesta” on vaikea löytää. Jo eriytyneessä kaupungissa sosiaalinen sekoittaminen on tämän lisäksi usein yksisuuntaista ohjautuen vuokratalopainotteisille alueille. Tällöin sen on havaittu gentrifioivan, eli keskiluokkaistavan, alun perin työväenluokkaisia asuinalueita, kun asumisen hinta nousee ja palvelut muuttuvat keskiluokkaisen maun mukaisiksi. Tästä näkökulmasta olen tarkastellut sosiaalisen sekoittamisen roolia Helsingin kaupunkiuudistusmallissa itähelsinkiläisissä lähiöissä.

Meri-Rastilan asukasilta, tammikuu 2025. Kuva: Hanna Yrjänä.

Asuinalueiden välinen eriytyminen on Helsingissä pitkään pysynyt hillittynä verrokkipääkaupunkeihin verrattuna. Kauhukuvat yhteiskunnallisesta epäjärjestyksestä ruotsalaisten ja ranskalaisten kaupunkien lähiöissä, sekä lisääntynyt tutkimusnäyttö kasvavista eroista asuinalueiden välillä, ovat kuitenkin nostaneet eriarvoistumisen ehkäisemisen Helsingin kaupungin strategiseksi tavoitteeksi. Vuonna 2020 lanseeratun Kaupunkiuudistusmallin yhteydessä tunnistettiin kaupungin laitamilla sijaitsevia lähiöalueita, joihin kaupungin on kohdennettava lisäinvestointeja. Yhteistä kaupunkiuudistusalueille on se, että niiden sosioekonominen kehitys ”laahaa” perässä kaupungin keskiarvosta.

Huolimatta useista kansallisista, EU-rahoitteisista ja kaupungin omista yrityksistä kääntää kaupunkiuudistusalueiden kehityskulkua ja nostaa niiden arvoa, alueilla asuu yhä keskimääräistä enemmän pienituloisia, työttömiä ja vieraskielisiä. Niillä on myös kaupungin tavoitteisiin nähden liikaa ARA-rahoitteisia vuokrataloja. Kaupunki näkee alueissa kuitenkin myös potentiaalia, koska ne sijaitsevat metro- tai junaraideliikenteen varrella ja ovat luonnonläheisiä. Uuden kaupunkiuudistusmallin tavoitteena on pitkäjänteinen alueiden kasvojenkohotus, jonka onnistumista mitataan muun muassa asuntojen hintojen nousulla. Kaupunkiuudistuksen keskeinen menetelmä on omistusasumisen lisääminen täydennysrakentamalla.

Vaihtoehdottomuuden politiikkaa

Olen väitöskirjatutkimuksessani kiinnostunut siitä, miten Helsingin kaupunki pyrkii eriarvoistumisen vastaisella kielenkäytöllä tekemään kaupunkiuudistusalueista houkuttelevia ja kiinnostavia yksityisille pääomasijoittajille. Väitän, että tilastolliset kuvaukset eriarvoistumisesta tarjoavat kaupungille hyödyllisen ongelman, joka antaa kaupungille ”epäpoliittisen” ja moraalisen perustelun markkina-aseman vahvistamiselle asunto- ja maankäyttöpolitiikassaan. Samalla yksityisen asuntokannan lisääntyminen vuokratalovaltaisissa lähiöissä antaa Helsingille mahdollisuuden säilyttää maineensa eriarvoistumisen ehkäisyn malliesimerkkinä ja (ainakin tilastollisesti arvioituna) tasa-arvoisena kaupunkina. Sosiaaliseen sekoittamiseen pohjautuvassa keskustelussa kaupunkien eriarvoisuutta tuottavat monimutkaiset rakenteet pelkistetään ”yksipuolisen asuntokannan” ongelmaksi, joka voidaan ratkaista sekoittavalla asuntopolitiikalla.

Sosiaalisen sekoittamisen oikeuttaminen myös korjaavana toimenpiteenä ei ole vaikea tehtävä Helsingissä, jossa sekoittava asuntopolitiikka on laajalti suosittua sen melko menestyksekkään historian ansiosta. Sosiaalisen sekoittamisen kerronnallinen voima piilee siinä, että se tuo erilaiset kiinnostukset yhteen ja tuottaa yksimielisyyttä. Sen löytyminen on oleellisen tärkeää kaupunkikehittämissä, joka on pohjimmiltaan tasapainottelua erilaisten ja usein vastakkaisten intressien välillä. Vaikka kaupunkien uudistamisen motiivina on nähdäkseni viime kädessä taloudellinen voitto, monia sen taustalla olevia toimijoita ja aikomuksia ohjaavat ensisijaisesti muut tavoitteet.

Kaupunkiuudistukseen liittyy myös toimijoiden moraalinen sitoutuminen, jota sosiaalisen asuntotuotannon huono maine, eli stigma on osaltaan rakentanut. Se, että sosiaalista asuntotuotantoa tarjotaan lähtökohtaisesti yhteiskunnan huono-osaisimmille, on vaikuttanut tutkimieni vuokratalovaltaisten lähiöiden, Kontulan ja Meri-Rastilan, itsepintaiseen ja kohtuuttoman kielteiseen maineeseen. Lähiöiden maine oikeuttaa kaupungin radikaalitkin uudistustoimet, kuten laajamittaisen vuokra-asuntokannan purkamisen Meri-Rastilassa, esittäen ne oikeudenmukaisina tekoina. Koska aikaisemmat toimet eivät ole katkaisseet alueiden kielteistä kehitystä, on yksityinen uudistuotanto kaupungin mukaan lähes ainoa ratkaisu alueiden taantumalle. Keskiluokkaistaminen esitetään siis ainoana vaihtoehtona eriarvoistumiselle.

Kontulan aluefoorumi, marraskuu 2024. Kuva Hanna Yrjänä.

Kaupunkiuudistusalueiden potentiaalin hyödyntäminen on kuitenkin vaatinut rutkasti julkisyksityistä yhteistyötä, kuten arkkitehtuurikilpailuja uudesta ostoskeskuksesta ja monitoimitalosta, konsulttien vetämää merkityksellisten paikkojen ”placemakingia” ja lähiöiden uudelleenbrändäystä ”innovaatiolaboratorioina”. Näiden näennäisesti neutraalien ja teknisten prosessien avulla luodaan kuvitteellinen tulevaisuus, jota vasten voi peilata lähiöiden nykyistä ”alentunutta” tilaa. Samaan tapaan Helsingin Sanomien Maunula-jutussa luotiin jännite hurjan menneisyyden ja kirjamessujen värittämän nykytilan välille.

Lähiöiden julkisuuskuvan parantaminen ei kuitenkaan yksin riitä yksityisten sijoitusten takaajaksi, eikä kaupunkiuudistus ole käynnistynyt kaupungin toivomalla tavalla. Parantaakseen yksityisten sijoitusten edellytyksiä ja käynnistääkseen kaupunkiuudistuksen näillä ”taloudellisesti riskialttiilla” alueilla, kaupunki on lisännyt merkittävästi rahoitusta julkisten tilojen kunnostamiseen sekä uudelleenjärjestänyt maanomistusta. Toisin sanoen kaupunki on päättänyt käyttää kaavoitusmonopoliaan ja maanomistustaan ​​välineenä, jolla tuetaan taloudellisesti kehittäjien sijoituskustannuksia. Näin yksityistetään voittoja ja siirretään tappiot yhteisiksi.

Kenelle kaupunkia tuotetaan?

Helsingillä on kaavoitusmonopolinsa ja korkean maanomistusosuutensa ansiosta hyvät mahdollisuudet vaikuttaa kohtuuhintaisen asuntotuotannon tarjontaan. Mutta eriarvoistumisen vastaiseen tavoitteeseensa vedoten kaupunki epäröi lisätä valtion tukeman vuokra-asuntotuotannon osuutta, koska se tarkoittaisi sen lisäämistä myös kaupunkiuudistusalueilla. Se, onko sosiaalisen sekoittamisen politiikka harmitonta vai salakavalaa, riippuu osittain sen sosiaalisesta ja poliittisesta ympäristöstä. Orpon hallituksen leikkaukset asumistukiin ja Helsingin kaupungin asuntojen vuokrankorotusten on uutisoitu lisänneen häätöjä sekä asunnottomuutta ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen. Tämän lisäksi hallitus on päättänyt merkittävistä leikkauksista sosiaaliseen asuntotuotantoon.

Tässä poliittisessa ilmapiirissä, jossa hyvinvointivaltiota ajetaan aktiivisesti alas, uhkaa kaupungin itsepäinen sitoutuminen sekoittavan asuntopolitiikan harjoittamiseen lähiöissä kääntyä alkuperäistä tarkoitustaan vastaan: eriarvoistumisen haastamisen sijaan se antaakin sille oikeutuksen. Kaupunkiuudistusmalli nimittäin heijastaa laajempaa kehitystä Helsingissä, jossa kaupunkia tuotetaan varakkaammille asukkaille. Pelkkä alueellisen eriarvoistumisen seurantaan keskittyminen voikin johtaa virheellisiin johtopäätöksiin lisääntyneestä tasa-arvosta jättämällä huomiotta muut kaupunkien eriarvoisuuden ulottuvuudet, kuten rajoitetut kohtuuhintaisten asuntojen vaihtoehdot.

Ilman aitoja ponnisteluja kohtuuhintaisen asumisen saatavuuden varmistamiseksi täydennysrakentaminen ei edistä kaupunkien tasa-arvoa. Sen sijaan saatetaan edistää gentrifikaatiota, eli alueiden keskiluokkaistumista alkuperäisten asukkaiden kustannuksella. Alueellisen eriarvoistumisen lisäksi myös muiden kaupungissa ilmenevien sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden muotojen tunnistaminen olisi tärkeää, jotta vältämme lankeamasta keskiluokkaistumista edistävän politiikan näennäisen edistykselliseen ansaan. Hallituksen politiikan vastavoimana itsensä näkevän kaupungin soisi pohtivan kriittisesti sitä, onko keskiluokkainen maku ainoa tavoiteltavien asuinalueiden määrittävä tekijä.

Lähteet

Jompero-Lohikoski, Sanna 2025. Sekä häädöt että vuokravelka kasvussa Helsingissä – Vuokralaiset ry varoittaa erityisen huolestuttavasta ilmiöstä. Helsingin Uutiset 13.2.2025. https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/8288106

Yrjänä, Hanna 2025. By any means necessary: the anti-segregation efforts and state-led gentrification in Helsinki. Cities. https://doi.org/10.1016/j.cities.2025.106718