Hietalahden alue on Helsingin keskustan kauneimpia alueita, jossa pääosassa ovat kuitenkin autot, ja liikennealueiden ulkopuolella on aika vähän säpinää ydinkeskustaan verrattuna. Keskusta-alueen laajentuminen länteen olisi perusteltua siinäkin mielessä, että tulevaisuudessa Hietalahden alue on historiallisen keskustan ensimmäinen kohta Jätkäsaaresta ja Hernesaaresta saavuttaessa, joissa asuu rakennustöiden päätyttyä noin 25 000 asukasta.

Koska kaupunki on valmis?

Kaupunki, kaupungin eri funktiot ja niitä eri näkökulmista tarkastelevat intohimot sekä kaupungin kehitystä ohjaava suunnittelu on monimutkainen organismi ja aiheena liukas kuin saippua. Juuri kun luulee saaneensa otteen ja puristaa sitä tiukempaa, se lipsahtaakin taas uuteen asentoon. Kaupunkisuunnittelua määrittää yhtäältä toimivuus ja liikenne, rakennukset, julkiset ja yksityiset tilat, muuttuva ilmasto, elinkeinoelämä, politiikka – ja kaupunkilaiset itse. Lisäksi kaupunkisuunnittelun tärkeimpiä elementtejä ovat esteettiset ominaisuudet, historian arvostus sekä kaupunkielämän laatu ja viihtyvyys. Ne ovat subjektiivisesta katsantokannasta riippuen sitä saippuan liukkainta pintaa tai kovinta ydintä, mutta lipsahtavat arjessa otteesta yhtä lailla koko saippuan mukana.

Espanjalainen arkkitehtikollegani Luis Mansilla sanoi joskus, että ”kaupunki ei ole koskaan valmis”, ja se taitaa olla ainoa asia, joka kaupunkien osalta on totta. Erityisen totta tämä on kasvavien kaupunkien osalta, joissa väestönkasvuun vastataan joko reaktiivisesti tai sitä tavoitellaan tietoisesti ja proaktiivisesti. Jotta kaupunki voi vastata huutoon, sen on hyväksyttävä jatkuva muutos. Muutoksessa ei pidä olla mitään itseisarvoa, sen pitää vain palvella tavoitteita mahdollisimman hyvin.

Olen Antti Halkan kanssa täysin eri mieltä siitä, että Hietalahden alue olisi nyt jossakin mielessä valmis, täydellinen tai historiallisesti oikeimmillaan. Oliko Ehrenströmin asemakaavan tarkoitus, että se säilyy muuttumattomana? Hietalahden ranta-alueet ovat huonosti kaupunkilaisten käytettävissä, liikenneratkaisussa on sekavuutta, torin potentiaali on hyödynnetty vain osin, ja alueen palveluille ei ole tarpeeksi asiakaskuntaa.

Mikä on oikeaa historiaa?

Helsingin väkiluku oli Ehrenströmin asemakaavan aikaan 20 000 asukasta. Asemakaavaan sisältyy lukuisia hienoja ajatuksia ja edelleen Helsinkiä määrittäviä aiheita, kuten (Halkankin mainitsema) ruutukorttelien jäsennys kahteen koordinaatistoon ja niiden väliin syntyviin kolmion mallisiin puistoaukioihin. Topografialtaan korkeat kallioiset kohdat on jätetty rakentamatta, joka näkyy edelleen Koffin puistossa ja Kaivopuistossa. Hietalahden ja Kauppatorin päätteet on yhdistetty hienosti toisiinsa Bulevardin ja Esplanadin poikittaisakseleilla, ja molemmat päättyvät napojen päässä olevaan satamaan ja toriin, josta on näkymät avomerelle.

Moni katsoo puolestaan haikealla mielellä asemakaavan toteutumattomia osia, kuten Kluuvin kanavaa ja useita hävitettyjä luonnon korkeuseroja, jotka olisivat tuoneet kaupunkikuvaan mielenkiintoa ja piristystä. Osa nykyisistä kaupunginosista puuttuu Ehrenströmin kaavasta kokonaan, muun muassa Kamppi.

Ehrenströmin asemakaavan jälkeen kaupunki on muuttunut paljon, ja muutoksen suurin ajuri on ollut väkiluvun kasvu ja siitä seuranneet ja sitä ohjanneet teollisuus, liikenne, elinkeinomurros ja muut erilaiset käytännön tarpeet. Kauppatorin muoto ja sen näkymät ovat muuttuneet asemakaavasta jonkin verran, muun muassa Keisarinluodonlaiturin täytöllä, jonka laajuus on noin 0,4 hehtaaria. Lisäksi esimerkiksi Katajanokkaa on levennetty noin 100 metriä leveällä merentäytöllä. Näkymät merelle ovat Kauppatorilla kuitenkin pääsääntöisesti paikallaan.

Hietalahden puolta historia on kohdellut eri tavalla. Ehrenströmin kaavassa avomeri todella alkaa Hietalahden satama-altaasta. Antti Halkka ottaa kirjoituksessaan kantaa siihen, kuinka HGR Property Partnersille myönnetty suunnitteluvaraus vie pohjan Ehrenströmin asemakaavan Hietalahdelta, erityisesti satama-altaan muodon ja avomeriyhteyden osalta. Kirjoituksessa lainataan myös kaupunginmuseota: ” Museo katsoo, että laajan näkymän torilta merelle pitkässä akselissa tulee säilyä jatkossakin”.

Tämä kummastuttaa hitusen, sillä Ehrenströmin asemakaavaa seuranneiden 200 vuoden aikana tuon avomeriyhteyden eteen on syntynyt merentäytöllä kaksi valtavaa niemenkärkeä, Jätkäsaari ja Hernesaari, joiden koko on yhteensä 150 hehtaaria. Avomerinäkymää ei ole ollut muualta kuin Hietalahdenlaiturin keskikohdalta enää pitkään aikaan, ja sen osalta tilanne ei tule muuttumaan suunnitteluvarauksen myötä. Näkymät Verkkokauppa.comille ja vuonna 2016 valmistuneelle Clarion-hotellille säilyvät Bulevardin akselin päässä myös jatkossa.

Hietalahdenlaiturin ja satama-altaan osalta Halkan ajattelua määrittää rakennussuojelussa edelleen vallassa oleva näkemys, jonka mukaan vain historialla on arvoa. Aiemmin aluetta radikaalistikin muuttaneet muutokset ovat hyväksyttäviä, koska ne ovat vanhoja, vaikka ne ovat aina tuhonneet paikalta edellisen historiallisen tilanteen.

Halkan kirjoituksessa tasavertaistetaan Ehrenströmin asemakaavan tilanne ja Hietalahden altaan nykyinen muoto, joka on syntynyt lähes 100 vuotta myöhemmin, kun koko Helsingin niemen ympäri rakennettiin junaraiteet palvelemaan teollisuutta ranta-alueilla. Rantarataa ei kukaan ole tuntunut jäävän kaipaamaan, koska suojelijoita tuntuu kiinnostavan enemmän historialliset reliktit kaupunkihistorialliset kokonaisuudet. Niihin kuuluu tässä yhteydessä Helsingin rantoja dominoinut teollisuus ja sitä palvelemaan luotu, kaupunkilaisten kannalta katastrofaalinen liikenneratkaisu, joka on sittemmin poistettu.

Nykyhetki ja historia on ainoat asiat, joilla on arvoa, ja kaikki muutos on pahasta. Paitsi jos historiasta voidaan subjektiivisesti valita tarinaan parhaiten sopivat palaset, olkoonkin että ne vääristävät historiaa mielivaltaisesti. Mikä Ehrenströmin asemakaavasta tarinaan sopii ja mikä ei? Kuka sen saa päättää?

Yritykset tuovat ihmisiä, ja ihmiset tuovat elämän kaupunkiin

Monet suuret yritykset haluaisivat työskennellä kaupungin vipinässä, mutta se on monille vaikeaa, erityisesti suurille yrityksille. Pääosa Helsingin ydinkeskustan toimistoista sijaitsee historiallisissa rakennuksissa, jotka on rakennettu katutasoa lukuun ottamatta alkujaan asunnoiksi, kunnes niitä 1960-luvulta lähtien muutettiin toimistokäyttöön ja keskustan väkiluku alkoi vähenemään. Nämä upeat, historialliset tilat sopivat hyvin 5–20 hengen yrityksille, mutta huonosti suurille yrityksille.

Koska Helsingin keskustaan on rakennettu ylipäänsä erittäin vähän suurille yrityksille soveltuvia rakennuksia, on usea yritys siirtänyt pääkonttorinsa muualle, pääasiassa Espooseen. Tällä on ollut vaikutusta paitsi yhteisöveroihin, myös lukuisiin muihin kerrannaisvaikutuksiin, kuten kauppojen ja ravintoloiden kävijämääriin ja koko keskustan elinvoimaan.

Toimistorakennus rakennustyyppinä on ylipäänsä aika uusi ilmiö. Sen luonne muuttuu työn luonteen muuttumisen mukana, teollisuusrakennuksen tapaan. Kansainvälisesti tunnettu ”flight for quality”-ilmiö toteutuu jokaisessa suuressa kaupungissa maailmalla, ja se tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että yritykset hakeutuvat kasvavissa määrin muutamiin avainsijainteihin ja yritysten toimintaa parhaiten palveleviin, usein uusiin tai uusittuihin toimistorakennuksiin. Samaan aikaan käyttämätöntä toimistotilaa vapautuu muualta uuteen käyttöön.

Helsingin keskusta on säilyttänyt asemansa Suomen halutuimpana toimistosijaintina, ja hyvä niin. Kaupunki ja kiinteistönomistajat vastaavat huutoon vaihtoehtoisin tavoin – joko purkamalla vanhoja rakennuksia, peruskorjauksilla tai rakentamalla rakentamattomille alueille. Kaikissa tapauksissa kaupunki muuttuu. Hietalahden tapauksessa muutos toisi uuden kävely- ja pyöräilyreitin rantaan, uusia palveluita alueen asukkaille ja noin 3500 uutta työntekijää, mikä tarkoittaa alueen nykyisille yrittäjille lisää potentiaalisia asiakkaita.

Uskomme, että yhdessä Hietalahdentorin muutoksen myötä keskustaan syntyy uusi viihtyisä paikka kaupunkilaisille. Helsingin empireaukiot ovat hienoja, mutta monille niistä sopisi nykyistä aktiivisempi käyttö, myös talviaikaan. Sanon näin, vaikka torien kehitys ei kuulu HGR Property Partnersille, vaan kaupungille. Voi myös olettaa, että uudet, toimistotaloiksi suunnitellut rakennukset vapauttavat osan keskustan toimitiloista niiden alkuperäiseen käyttötarkoitukseen asunnoiksi, mikä monipuolistaa keskustan vetovoimaa entisestään.

Teknisten toteutustapojen tarkoitus on löytää kaupunkilaisten kannalta paras ratkaisu

Halkan kirjoitus vertaa suunnitteluvarauksen ensimmäistä versiota Smith-Polvisen moottoritiesuunnitelmaan. Taustoitan versiota sen verran, että siinä nykyinen, hieman sekava risteys Bulevardin päässä, Hietalahdentorin nurkalla olisi poistunut, ja torialue olisi jatkunut esteettömästi satama-altaan rantaan. Ensimmäisessä versiossa uudelleen linjatun autotien rannan puolella kulki myös kävely- ja pyöräilyreitti. Versiossa oli omat hyvät puolensa. Nykyinen versio säilyttää liikenneratkaisun pääosin ennallaan torin ja satama-altaan välillä, mutta vapauttaa koko rantavyöhykkeen kevyelle liikenteelle.

Halkan kirjoitus kritisoi voimakkaasti myös tulvaporttia, joka ei sinänsä kuulu HGR Property Partnersin hankkeeseen, mutta uskallan avata kaupungin näkökulmaa siten kuin sen itse ymmärrän. Helsingin kaunis sijainti meren rannalla on poikkeuksellisen altis luonnonilmiöille. Vuoden 2005 tulvat, joissa Kauppatorille pääsi helpommin veneellä kuin autolla, herättivät Helsingin pohtimaan toden teolla tulvavarautumista, ja kaupungilla onkin nykyisin erillinen tulvastrategia. Sen toteuttaminen kerralla olisi erittäin kallista, ja Hietalahden tapauksessa tulvaportit toteutettaisiin samassa yhteydessä, kun alueelle kohdistuu muutenkin infrarakentamista. Vaihtoehtoina tulvaporteille olisivat ainakin suuren vallin rakentaminen altaan ympärille tai sen tosiasian hyväksyminen, että välillä rakennusten pohjakerrokset ovat täynnä vettä. Mielestäni kaupungin nykyinen ratkaisu on näistä kolmesta esitetystä vaihtoehdosta kuitenkin paras.

Kaupunkisuunnittelu on kestävyyslaji

Kaupungin historiallinen kunnioitus on kulttuuria. Helsinki on moneen muuhun Euroopan pääkaupunkiin verrattuna kohtalaisen nuori, ja yli 100 vuotta vanha osuus on pieni. Rakennuksen ja julkisten tilojen paras suojelumuoto on sen käyttö, ja rakennusalan osapuolten tuleekin valjastaa uusia käyttötarkoituksia ja ratkaisutapoja pohdittaessa käyttöön sivistyksemme, älykkyytemme ja luovuutemme. Meidän pitää päästä ulos ”puretaanko vai säilytetäänkö” tai ”jäädytetäänkö vai sulatetaanko” -ajattelumalleista. Vain näin saamme säilytettyä kaupunkia siten, että sen historia säilyy ja kaupungista muodostuu se kulttuurinen kudelma, jota muualla usein ihailemme.

Hyviä ja toteutettuja esimerkkejäkin löytyy – vieläpä aivan naapurista. Tämä oli epäilemättä lähtökohta Hietalahden Koffin korttelin uudistuksessa 25 vuotta sitten, jonka lopputulos on eri aikakausien rakennusten säilymisen ja koko korttelin toiminnallisuuden kannalta onnistunut.

Ehkä Helsingissä pitäisikin olla enemmän kiinnostuneita tulevaisuudesta kuin historiasta. Lehtiä lukemalla syntyy pikemminkin se mielikuva, että mikään ei saisi tietyn ryhmän mielestä muuttua. Kaupungin väkiluku kasvaa tällä hetkellä 8000 asukkaalla vuodessa (kasvua vuosituhannen alusta lähes 120 000 henkilöä). Lisäksi Helsinki on koko pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan kasvun ajuri ja ottaa tilanteessaan etulinjassa vastaan suurimmat muutoksen paineet.

Uusimaa kasvaa noin 22 000 asukkaalla vuodessa. Miten tähän vastataan siten, että syntyvä ympäristö on ekologisesti kestävää, kaupunkien verotulojen kannalta tarkoituksenmukaista, liikenteellisesti toimivaa ja kaupunkilaisten kannalta hyvää ympäristöä? Ehrenströmin ajatukset toimivat hyvin 20 000 asukkaan kaupungissa. Millainen suunnitelma toimii 1,6 miljoonan asukkaan metropolialueella? On päivänselvää, että kokonaisuutta muodostettaessa kaikki eivät ole samaa mieltä siitä, mitkä hankkeet ovat onnistuneita ja mitkä epäonnistuneita. Kaupunkia ei voi kuitenkaan suunnitella pelkästään nykyisten asukkaiden näkökulmasta, ja kaupunkien onnistumiset määritelläänkin lopulta vasta usean sukupolven perspektiivistä.