Fyysiset kulttuuripaikat ovat yhteisöllisen muistin ankkureita. Digitaalinen avaruus ei voi korvata yhteisöjen ydinpaikkoja, jotka käsinkosketeltavalla olemassaolollaan taukoamatta muistuttavat jaetuista tarinoista ja avautuvat yhä uusien muistojen muodostumiseksi. Erityisen voimakas yhteisöllisen muistin ankkuripaikka löytyy Helsingin Villingin saarelta: arkkitehti Oiva Sakari Kallion (1884–1964) itselleen suunnittelema huvilakoe Villa Oivala täytti 100 vuotta vuonna 2024.

Tässä artikkelissa tarkastelen muistamisen ja fyysisten paikkojen välistä yhteyttä, josta Villa Oivala luonnonympäristöineen toimii esimerkkinä. Käytän merkityksellisistä, tarinoita kantavista paikoista, termiä ”muistiankkuri”. Antropologi Keith Basso käsittelee ilmiötä, jossa yhteiskuntien kulttuuriset kertomukset on ”ankkuroitu” (anchored) ympäristöön: nämä merkitykselliset paikat toimivat muistin apuvälineinä (mnemonic pegs), joihin kollektiiviset opetukset, arvot ja tarinat on mahdollista ripustaa. Merellisten assosiaatioidensa ansiosta muistiankkuri-termi sopii hyvin kuvaamaan Villa Oivalan ympäristöä.

Suomen Arkkitehtiliitto SAFAn nykyään omistama atriumtalo on arkkitehtiyhteisön arvojen, historian ja identiteetin määrittelyn symbolinen paikka. Lisäksi se on kerrottu, lähes pyhä tila, jonka ympäristöön kietoutuu arvokas muistelu- ja tarinaperinne. SAFAssa ollaankin tietoisia Villa Oivalan merkityksestä muistojen ympäristönä – 100-vuotisjuhlavuoden yhteydessä aina vain suositumman Oivalan SAFA-vuosikymmenistä käynnistettiin muistitietokeruu.

Oivala tukee suomalaisen arkkitehtikunnan yhteisöllistä muistia kahdella tasolla: toisaalta se toimii Oiva Kallion elämää ja ihanteita kantavana muistiankkurina ja on toisaalta nykyhetkessä yhä uusien arkkitehtiperheiden ja -ryhmien tuoreiden muistojen syntypaikka.

Muistiankkuri Kallion tarinaan

Yhtä aikaa juhlavan ja kodikkaan vaikutelman aikaansaava Oivala on saanut vaikutteita niin pompeijilaisesta atriumtalosta kuin pohjalaisesta umpikartanostakin (Leskelä & Jeskanen 2000). Ennen kaikkea se on käsinkosketeltava, elinvoimainen ympäristö, jossa arkkitehti Kallio tuntuu edelleen tervehtivän kävijää huvilan alkuperäisen esineistön ja rauhaa huokuvan sisäpihan muodossa. Suurista, tervatuista porteista pihan peristyylin äärelle kulkiessa tuntuu kuin astuisi suoraan Oiva Kallion mieleen. Atriumpihaa kapeana nauhana kiertävät persoonalliset huoneetkin ovat erillisten ulko-oviensa takana kuin omia eriytyneitä mielentilojaan. Sisäpihan arvokkain paikka – lasikuisti – toimii sisä- ja ulkotilan siirtymäkohtana avaten suojatulle pihalle näkymän usein levottomana aaltoilevaan lahdenpoukamaan. Arkkitehti, Oivala-tutkija, Pekka Leskelä kutsuukin ympäristölleen avautuvaa ja toisaalta siltä sulkeutuvaa atriumtaloa ”Kallion omakuvaksi”.

Oivala siis toimii yhteisöllisen muistin kiintopisteenä, koska se konkreettisten tilojen ja esineiden kautta muistuttaa suunnittelijastaan yhä uudelleen. Antropologit Daniel Miller ja Fiona Parrott ovat tarkastelleet menehtyneen henkilön välitöntä yhteyttä tämän materiaaliseen omaisuuteen: elävien on mahdollista pitkittää ja kontrolloida suhdetta kuolleeseen keräämällä ja käsittelemällä tämän esineistöä.

Oiva Kallio ei kuitenkaan jättänyt jälkeensä ainoastaan yksittäisiä tavaroita, vaan kokonaisen omintakeisen talon. Erityisen voimakkaan yhteyden menehtyneeseen herättävät hänen itse tekemänsä esineet, ja Oivalassa tämä toteutuu erityisellä tavalla: ”Oiva Kallio oli itse tehnyt vaikka mitä, siis se oli hirveän kätevä käsistä niin siellä joka paikkaan kun tarttuu niin siellä suurin piirtein tarttuu hänen käteensä” (Jarva 2024, haastattelut). Kuolleen henkilön esineiden käsittely auttaa rakentamaan idealisoitua kuvaa, jossa tämä vähitellen etääntyy konkreettisesta hahmostaan esivanhempien ja idealisoidun historian osaksi.

Oiva Kallion urassa kiteytyvät monet suomalaisten arkkitehtien ammattikunnan ihannoimat arvot ja symbolit. Ensinnäkin arkkitehtuurin oppihistoriaan kuuluu tunnettujen, yksilöllisten suunnittelija-arkkitehtien jatkumo, jota myös Oiva Kallio edustaa. Toiseksi Kallion suunnittelutyöhön liittyy suomalaisten arkkitehtien arvostama avoimen, anonyymin kilpailun perinne: veljensä Kauno Sankari Kallion kanssa hän menestyi merkittävissä kilpailuissa. Heidän voitokkaista suunnitelmistaan toteutettiin esimerkiksi SOK:n toimitalo Helsinkiin sekä koko Suomea kiinnostanut Imatran voimalaitoksen julkisivujen rakennushanke. Kolmas ammatillinen ihanne, jota Kallio edusti, oli uudistusmielisyys: Oivalan tapaan hän onnistui usein sisällyttämään suunnittelutöihinsä uusia, yllättäviäkin kokeiluja – viimeistään Henkivakuutusyhtiö Pohjan toteutuneen liiketalon myötä hänestä tuli yksi varhaisfunktionalismin edustajista Suomessa.

Muistiankkuri SAFA-vuosiin

Kollektiivisen muistin ankkuripaikat muistuttavat yhteisön keskeisistä arvoista – Villa Oivala tarjoaa mahdollisuuden vaalia ja käsitellä Kallion elämäntarinan kanonisoitua muistoa ja arkkitehtihistorian kollektiivisia ihanteita. Oivalassa olennaista on kuitenkin myös elinvoimainen linkki oppihistorian ja nykypäivän arkkitehtien aktiivisen toiminnan välillä. Toinen tapa, jolla Oivala aktivoi ja säilyttää yhteistä muistia on, että se edelleen tuoreesti ylläpitää ja uudistaa suomalaisten nykyarkkitehtien tarinoita. Oivala ei tarjoa museon tapaan vain lyhyempiä vierailuja, vaan tavallisten arkkitehtiperheiden, -porukoiden ja ulkomaisten vieraiden on mahdollista asua huvilassa viikko kerrallaan, ja viikkovuokrausjärjestelmän ansiosta yhä uudet arkkitehtisukupolvet saavat elää yhteisön ydinkertomusten keskellä. 100-vuotias Oivala on vain kasvattanut suosiotaan kesävuokralaisten keskuudessa, sillä hakemusmäärät ovat yltäneet viime vuosina ennätyslukemiin.

Juhlavuoden kynnyksellä arkkitehtipiireissä herättiin Oivalan SAFA-vuosikymmenten muistitiedon merkitykseen: arkkitehti Anne Jarva toteutti yhdessä Oivalan hoitokunnan kanssa yleisen muistitietokeräyksen, jossa valokuvia, haastatteluja ja kirjallista materiaalia kokoamalla tallennettiin arvokasta tietoa esimerkiksi yhteisöllisyydestä.

Jarvan haastattelujen (2024) perusteella Oivala on ”lapsen paratiisi”, ”ehjänä säilynyt kokonaisuus” ja ”kepeä, ei niin kovin ryppyotsainen paikka”, jossa on ”hirveän hyvät olosuhteet” ja ”oma pienoisilmasto”. Ilmiökeskeisen museologian näkemys on, että mitä enemmän tarinoita historiallisesta kohteesta tunnetaan, sitä korkeampi on sen kulttuurinen arvo – muistitietokeräys nosti entisestään huvilakohteen arvoa ja merkitystä.

Oivalan muovautuminen Arkkitehtiliitto SAFAn muistitiedon keskeispaikaksi ei ole ollut mutkatonta. Se on muuntautunut yksityishuvilasta, 1970-luvun rappiovuosien kautta, yhä uusien SAFAn arkkitehtipolvien kiinnostuksen kohteeksi. Lapseton Kallio testamenttasi huvilan ympäristöineen SAFAlle vuonna 1964, ja 1970-luvulla Oivalaan kohdistui kahteen otteeseen myyntiaikeita. Anne Jarvan tutkimuksen mukaan myyntiä kritisoitiin muun muassa siksi, että SAFA ei voisi näyttää sopimatonta esimerkkiä rakennustaiteellisesti arvokkaan rakennuksen kohtelusta myymällä sen. Myyntivaltuudet peruttiin 29.5.1980. Oivalan kulttuurihistoriallisesti arvokas ympäristö muistuttaa nykyhetkessä myös tästä tarinasta, jossa SAFA teki arvovalinnan painottaen rakennussuojelua.

Käsien kautta muistiin

Arkkitehtuurihistorian lisäksi Oivala edustaakin rakennussuojelun, aktiivisen korjaamisen ja itsetekemisen arvoja. Kalliolle itselleen Oivala oli arkkitehtoninen laboratorio, jonka suunnittelussa hän saattoi rakennuttajien vanhoillisista toiveista ja yrityskuvan vaatimuksista vapautuneena toteuttaa huvila- ja sauna-arkkitehtuurin edelläkävijän otteita. Oivalan rooli tutkimuksen ja yhteisöllisen korjaamisen ympäristönä on säilynyt myöhempienkin käyttäjien keskuudessa – huvilan historiaan liittyvät arkkitehtuurin ja perinnerakentamisen tutkimukselliset kokeilut.

Heti Kallion kuoleman jälkeen modernismin kannattajana tunnettu professori Aarno Ruusuvuori vei kokonaisen Teknillisen korkeakoulun opiskelijoiden kurssin tutkimaan Oivalaa ja sen ympäristöä havainnollistaakseen arkkitehtuurin keskeisiä periaatteita. Jarvan tutkimus paljastaa, että myös esimerkiksi TKK:n Perinteiset rakenteet -kurssi tarkasteli Oivalaa Marko Huttusen ohjauksessa vuonna 2008.

Leskelän ja Jeskasen mukaan tunnetun huvilan rooli on ollut suuntaa antava koko suomalaisarkkitehtuurin kannalta. Lukemattomat arkkitehdit ovat saaneet tuntumaa esimerkillisenä pidetyn Oivalan ympäristöön ja rakenteisiin myös osallistumalla itse huoltotöihin – yksi viikkovuokralaisten tärkeimmistä valintakriteereistä on ollut halu ottaa osaa siivoamiseen ja kunnostukseen. Jarvan haastatteluista ilmenee, että Oivalan ympäristössä esimerkiksi rakenneratkaisuja on ollut mahdollista tarkastella lähietäisyydeltä:

Mä muistan kun mitattiin sitä jotain kohtaa siinä ja yhtäkkiä ei mitat täsmänneet ulkoseinän suhteen, kun se ulkoseinä olikin niin ohut, että sillä ei ollut runkoa ollenkaan. Sen kantava rakenne on kaksi pystylautaa limittäin ja tervapahvi välissä ja se pitää sen kasassa. Siinä ei ole niinku varsinaista runkoa ollenkaan ja jotain mittaa mä muistan että mä otin siellä ja se ei vaan niinku millään loksahtanut. (…) Se on neliö ja sitten tavallaan jäykistää molempiin suuntiin ne kulmat. (…) Niinku korttitalo jossa vielä kattotuolit päällä ja katto.

Korjausrakentamiseen erikoistuneen arkkitehtitoimisto LIVADYn vuodesta 2011 järjestämät restaurointileirit ovat tuoneet kunnossapitoon ammattimaisempaa otetta. Silti LIVADYnkin työskentelyssä korjausratkaisuja on etsitty luovasti, paikan päällä huvilaympäristöä tunnustellen. Kuitenkin erityisesti tavallisten käyttäjien kesken jaettu ylläpitovastuu on merkittävästi lisännyt Oivalaan liittyviä yhteisöllisyyden kokemuksia. Fyysinen tekeminen ja kosketus edesauttavat muistamista. Jokainen Oivalaa huoltanut liittyy osaksi atriumtalon tarinaa muokkaamalla fyysisesti huvilan muistiympäristöä. Suositun Oivalan joukkokäytön ja kulttuurikohteen haavoittuvuuden välillä on kuitenkin jatkuva jännite, joka lisää yhteistä hoivavastuuta entisestään.

SAFAn kruununjalokivi

Antropologit ja kulttuurintutkijat ovat jo pitempään käsitelleet paikan ja maiseman yhteyttä muistiin ja identiteettiin. Kollektiivisen muistin toimintaa ohjaa inhimillinen taipumus ankkuroida kulttuuriset tarinat fyysiseen ympäristöön. Arkkitehdin huvila saariston luonnonympäristöineen on muistojen ja symbolien maasto. Se on kiintopiste, josta Oiva Kallion elämäntarina, SAFAn vuosikymmenet ja arkkitehtikunnan tärkeimmät arvot ja ihanteet ovat aina luettavissa. Lisäksi yhdessä huolletun huvilan rakenteissa ja ympäristössä tuntuvat satojen kesäasukkaiden siistimiset ja huoltotoimenpiteet. Eräs Jarvan haastattelemista henkilöistä kutsuu Oivalaa osuvasti ”SAFAn kruununjalokiveksi”.

Kuten kuninkaalliset vallan merkit, tietyt ydinpaikat ja ydinesineet saavat yhteisöissä mittaamattoman symboliarvon. Niiden kyky muistuttaa yhteisesti jaetuista tarinoista ja arvoista on korvaamaton, ja ilman niiden kouriintuntuvaa läsnäoloa muistitieto katoaisi – tai typistyisi digitaalisiksi merkeiksi menettäen voimansa muistuttaa.

Antropologi Paola Filippucci puhuu nykymaailman huterasta, paikallisuuteen tai yhteisöihin kiinnittymättömästä ominaislaadusta (a slippery, nonlocalized quality). Yksilölliset ja kollektiiviset kokemukset paikoista muuttuvat epävakaiksi yhä voimakkaampien teknologioiden ja virtuaalitodellisuuden vaikutuksesta. Yllättävää kyllä, suurten murrosten ja paikoiltaan repeämisen kokemusten seurauksena ihmiset saattavat olla aina vain tietoisempia fyysisistä paikoista kuulumisen ja merkitysten tietovarantoina. Paikat auttavat yhteisöjä tulkitsemaan itseään ja kertomaan itsestään yksilöinä ja kollektiivisesti. Ympäristö alkaa muistuttaa asukkaitaan – ja tätä kautta siitä tulee korvaamattoman arvokas. Oivalan kaltaiset, käsinkosketeltavat kulttuuripaikat tekevät yhteisöistä voimakkaita.

 

LÄHTEET

Basso, Keith H. 1996. Wisdom Sits in Places. University of New Mexico Press.

Filippucci, Paola 2023 [2016]. Landscape. Teoksessa Felix Stein (toim.) The Open Encyclopedia of Anthropology. (http://doi.org/10.29164/16landscape) Alkuperäinen versio: The Cambridge Encyclopedia of Anthropology.

Jarva, Anne 2024. Esitelmä 19.6.2024 Oivala 100 vuotta -kesätapahtumassa, digitaalinen materiaali ja haastattelut.

Jarva, Anne 2024. Sata vuotta täyttävä Villa Oivala on toiminut Arkkitehtiliiton kesähuvilana jo kuusikymmentä vuotta, Arkkitehtiuutiset 3/2024.

Jeskanen, Timo & Leskelä, Pekka 2000. Oiva Kallio. Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo.

Leskelä, Pekka 1998. Arkkitehti Oiva Kallio 1884–1964. Lisensiaattityö. Espoo: Teknillinen korkeakoulu, Arkkitehtiosasto.

Miller, Daniel & Parrott, Fiona 2009. Loss and Material Culture in South London, The Journal of the Royal Anthropological Institute 15, no. 3 (2009), 502–19.

Standertskjöld, Elina & Vanhakoski, Erkki 1989. Oiva Kallio. Teoksessa Tomi Arpalahti ym. (toim.) Suomen rakennustaiteen museon arkisto: Piirustuskokoelma. Helsinki: Martinpaino Oy, 126–131.

Villa Oivalan restaurointi keväällä 2015; Villa Oivalan restaurointi keväällä 2016. Livady Oy.