Urbaani ympäristö mielletään usein kiireiseksi, äänekkääksi ja sykkiväksi kohtaamisten areenaksi. Kaupungin runsaat aistiärsykkeet kuitenkin häiritsevät monia, ja erityisen tukalia ne voivat olla neurokirjon henkilöille, joilla on usein erilaisia aistiherkkyyksiä. Neurokirjolla viitataan yleisesti neuropsykiatrisiin tai -biologisiin diagnooseihin, kuten autismikirjo ja aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö ADHD. Neuromoninaisuus on lähestymistapa, jossa ymmärretään ihmisten aivojen eroavaisuus ja monenlaiset tavat hahmottaa maailmaa.

Neuromoninaisuus ja kaupunki

Neurokirjon henkilöt kokevat ja aistivat ympäristöä usein eri tavalla kuin neurotyypilliset ihmiset. Myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja kommunikaatiossa on eroja, mikä voi johtaa väärinymmärryksiin tai kuormittaviin tilanteisiin. Kaupunkiympäristö on täynnä aistiesteitä, kuten kirkkaita valoja, melua ja voimakkaita hajuja, jotka osaltaan vaikeuttavat neurokirjon henkilöiden elämistä ja olemista kaupunkitilassa. Kaupunki voi olla monelle ahdistava ja sekava paikka, mutta toisaalta siellä on mahdollisuuksia osallistua ja tehdä asioita. Artikkelini johtopäätösten mukaisesti neuromoninaisemmassa kaupungissa huomioidaan niin neurokirjon henkilöiden erityistarpeet kuin hyväksytään ihmisten neurologisten piirteiden vaihtelu ja erilaisuus.

Kaupunki kuuluu myös neurovähemmistöille. Tarkastelen, miten neuromoninaisuus ja neurokirjon henkilöt olisi mahdollista huomioida kaupunkitilassa ja sen suunnittelussa paremmin. Keskityn tässä artikkelissa erityisesti kaupunkien neuroesteettömyyteen, koska meistä jokainen pystyy vaikuttamaan siihen osana toimintaamme ja arkielämäämme. Käytän neuroesteettömyyden käsitettä kuvaamaan sellaisia esteettömyysratkaisuja, joilla voidaan edistää neurokirjon henkilöiden osallisuutta eri ympäristöissä. Perustan tutkimukseni järjestöhaastatteluihin, minkä lisäksi olen myöhemmin toteuttanut kävelyhaastatteluita neurokirjon henkilöiden kanssa Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Espoossa.

Kaupunkien neuroesteettömyys

Neuroesteettömyys koostuu monista eri osa-alueista, kuten fyysisestä, sosiaalisesta ja psykologisesta saavutettavuudesta. Tutkimusta varten tekemissäni järjestöhaastatteluissa korostuivat erityisesti kaupunkitilan aistiesteettömyys, tilan hahmottaminen, kognitiivinen saavutettavuus ja sosiaalinen asenneympäristö. Neuroesteellisiksi tiloiksi ja elementeiksi kaupungissa mainittiin muun muassa suuret aukiot, ostoskeskukset, korkeat aulat, kauppakeskusten avokahvilat, julkiset kulkuvälineet ja vaihtuvat valotaulut. Neuromoninaisuuden ja urbaanin elämän yhteensovittaminen nähtiin vaikeana ja lähes mahdottomana asiana. Ihmisvilinä, avarat tilat, kirkkaat valot, melu, kakofonia, kaiku ja hajut voivat aiheuttaa kuormitusta ja jopa kipua ja huonoa oloa neurokirjon henkilön kehossa ja aivoissa.

Haastatteluihin osallistuneiden järjestöjen esittämät kaupunkisuunnittelutoiveet liittyivät tilojen selkeyteen, hahmotettavuuteen ja rauhallisuuteen. Kaupunkikeskustojen rauhoittaminen autoliikenteeltä, pienet puistot ja erillisten rauhallisten kulkureittien ja tilojen toteuttaminen ovat konkreettisia ratkaisuja, joilla voidaan parantaa kaupunkitilan neuroesteettömyyttä. Tilasuunnittelun osalta voidaan suosia lämmintä värimaailmaa, säädettävää ja himmennettävää valaistusta sekä akustiikan parantamista. Taustamelun ja varsinkin kakofonian vähentämiseen voidaan puuttua erilaisin melumääräyksin mutta myös tilojen laadukkaamman äänisuunnittelun keinoin.

Kaupunkitilan kognitiivisen saavutettavuuden kannalta tärkeitä ovat selkeät ja jatkuvat reitit, opasteet ja merkinnät. Tämä auttaa tilojen hahmottamista ja ennakoitavuutta. Erilaisista paikoista ja palveluista pitäisi olla selkokielistä ennakkotietoa saatavilla verkkosivuilla. Hyvänä esimerkkinä on Amos Rex -museon autismiystävällisen museovierailun ohjeet. Viestinnän ja tiedon on muutoinkin syytä olla monikanavaista, selkeää ja ymmärrettävää, mikä palvelee kaikkia kaupunkitilan käyttäjiä.

Sosiaalinen asenneympäristö ja osallistuminen

Kaupunkitilan sosiaalinen esteettömyys liittyy suoraan psykologiseen esteettömyyteen ja siihen, miten neurokirjon henkilöt haluavat ja uskaltavat liikkua kaupungissa. Sosiaaliset kohtaamiset voivat olla hankalia, ja erilaisesta vuorovaikutuksesta syntyy joskus haasteita. Suvaitseva asenneympäristö sekä tietoisuuden lisääminen neuromoninaisuudesta luovat pohjan turvallisemmalle kaupungille. Sosiaalisen esteettömyyden osalta korostuu tällöin meidän kaikkien kaupunkilaisten rooli avoimemman kaupungin luomisessa. Neuroesteettömien tilojen toteuttaminen ja turvaaminen antavat viestin, että kaikenlaiset ihmiset kuuluvat ja ovat tervetulleita kaupunkiin.

Neurokirjon henkilöiden osallistumista ja osallisuutta kaupunkisuunnittelussa voidaan lisätä selkeyttämällä suunnittelun kieltä, prosesseja ja viestintäkeinoja. Tällä tavoin neurokirjon henkilöt voivat itse kertoa, millaista kaupunkia he toivovat. Osallistumisessa tulee hyödyntää erilaisia menetelmiä, kuten digitaalista osallistumista, ja käytetyn kielen pitää olla selkeää ja johdonmukaista. Parasta olisi, jos neurokirjon henkilöt olisivat aidosti mukana suunnittelussa joko kokemustoimijoina tai tasavertaisina työntekijöinä. Myös kaupunkisuunnittelijat ja palveluiden toteuttajat tarvitsevat lisää tutkittua tietoa neuromoninaisuudesta. Nykyinen esteettömyyslainsäädäntö ei sellaisenaan tunnista neuroesteettömyyttä, ja ohjeistusten laatiminen on ollut sattumanvaraista.

Lopuksi

Tutkimukseni mukaisesti neuromoninaisempi kaupunki on selkeä, rauhallinen, joustava, ennakoitava ja asenneympäristöltään suvaitseva. Neuromoninaisuus haastaa urbaania elämäntapaa ja tarjoaa sille rauhallisemman ja kestävämmän vaihtoehdon. Kaupunkitilan neuroesteettömyyttä voidaan edistää niin konkreettisin suunnitteluratkaisuin kuin lisäämällä tietoa ja ymmärrystä neuromoninaisuudesta. Tällä tavoin kaupunkitilasta tulee neurokirjon henkilöille saavutettavampi ja turvallisempi. Toisaalta, koska neuromoninaisuudessa on kyse ihmisaivojen vaihtelusta, yleistäminen on vaikeaa ja joskus kyseenalaistakin. Kaupunkitilaa on myös mahdotonta suunnitella valmiiksi. Mielekästä voisikin olla neuromoninaisuuden näkeminen uutena normina: kiireisessä ja kuormittavassa maailmassa neuromoninaisempi kaupunki on lopulta parempi kaikille kaupunkilaisille.

Tämä kirjoitus perustuu Riina Lundmanin vuoden 2025 kaupunkikirjoituspalkinnon voittaneeseen artikkeliin Kohti neuromoninaisempaa kaupunkia: lähtökohtia yhdenvertaisemmalle ja neuroesteettömälle kaupunkisuunnittelulle.

Artikkelia varten haastattelut järjestöt: ADHD-liitto, Autismiliitto, Autismisäätiö, Autismiyhdistys PAUT ry, Aivoliitto, Aivovammaliitto, Invalidiliitto, Kynnys ry ja Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistys Aisti ry.

Lähteet

Kenna, T. 2022. Cities of neurodiversity: new directions for an urban geography of neurodiversity. Area 54(4): 646–654. https://doi.org/10.1111/area.12803

Lundman, R. 2024. Kohti neuromoninaisempaa kaupunkia: lähtökohtia yhdenvertaisemmalle ja neuroesteettömälle kaupunkisuunnittelulle. Terra 136(1): 25–36. https://doi.org/10.30677/terra.141935

McAllister, K., McBeth, A. & Galway, N. 2022. Autism spectrum condition and the built environment. Cities & Health 6(6): 1164–1178. https://doi.org/10.1080/23748834.2022.2139210

Satakunnan ammattikorkeakoulu 2014. Tilojen esteettömyyskartoitus aistit huomioiden. Sarja D, Muut julkaisut 9/2014. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-633-147-1

Toronyi, D. 2021. Hidden geographies: design for neurodivergent ways of hearing and sensing. Cities & Health 5(1–2): 133–137. https://doi.org/10.1080/23748834.2019.1627059

Vanolo, A. 2023. Autistic cities: critical urbanism and the politics of neurodiversity. City 27(1–2): 190–208. https://doi.org/10.1080/13604813.2023.2178273