Vantaan kaupunki vietti 50-vuotisjuhliansa vuonna 2024. Merkkivuoden kunniaksi käynnistettiin historiahanke, jonka tuotoksena julkaistiin perusteellinen ”pitäjänhistoria” Vantaan kaupungin viidestä eri vuosikymmenestä. FT Eeva Kotiojan ja FT Anitra Komulaisen teos Oikeaksi kaupungiksi. Elämää, politiikkaa ja tapahtumia Vantaalla 1974–2024 ilmestyi vuonna 2024.

Tukevan kirjan alaotsikko ”Elämää, politiikkaa ja tapahtumia Vantaalla 1974–2024” tiivistää teoksen sisällön. Tutkijat Eeva Kotioja ja Anitra Komulainen ovat lähestyneet Vantaan kaupunkina olon lyhyttä historiaa elämänmakuisesti ja antaneet kunnallisille luottamushenkilöille, virkakunnalle ja asukkaille ääntä ja tilaa tulla kuulluksi. Lähestymistapa eroaa vuotta myöhemmin ilmestyneestä Matti O. Hannikaisen Vantaa50-hankkeen toisesta kirjajärkäleestä, jossa on tarkasteltu Vantaan kaupunkisuunnittelun historiaa.

Hyödyllisenä pohja-aineistona Kotiojalla ja Komulaisella ovat olleet lukuisat luottamushenkilöiden haastattelut sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Vantaa-aiheisten keruututkimusten aineisto. Kirjan tavoitteena on olla uudenlainen temaattinen kuntahistoria, joka käsittelee kaupungin kehittymistä kokonaisvaltaisesti. Näkökulma ei ole hallinnollinen, vaan keskiöön on haluttu tuoda ihmiset. Vaikka keskeisenä lähdeaineistona on pakostakin kunnan itsensä tuottama, miljoonien sivujen aineisto, niin tähän ei ole haluttu pysähtyä. Piiloon jäävä vallankäyttö on usein virallisista asiakirjoista löytyvää mielenkiintoisempaa. Haastattelujen ja muistitietoaineiston avulla pystytään hälventämään päätöksenteon peittänyttä savuverhoa. Muuta lähdekirjallisuutta on myös hyödynnetty laajasti.

Kotioja ja Komulainen ovat onnistuneet tehtävässään vallan mainiosti. Teos tarkastelee kulunutta 50 vuoden ajanjaksoa kymmenvuotisjaksoin. Jaksotus toimii yllättävän hyvin, ottaen huomioon, ettei kunnallinen elämä nelivuotisine vaalikausineen välttämättä noudata mitään eksaktia jaottelua eri vuosikymmeniin. Ehkä Vantaan kaupunkina olon lyhyenä ajanjaksona ovat ulkonaiset olosuhteet, erityisesti talouden vaihtelut ja syklit, vain sopivasti osuneet tällaiseen aikajaotteluun.

Eeva Kotiojan osuus tekstistä on määrällisesti Anitra Komulaista suurempi. Tekstit nivoutuvat luontevasti yhteen ja vain harvoin kirjassa käsitellään samoja asioita toistaen. Eikä silloinkaan millään lailla häiritsevästi. Osa lukijoista saattaa keskittyä vain yhteen tai kahteen vuosikymmeneen, omien taustojensa ja mieltymystensä merkeissä.

Vantaan asema osana pääkaupunkiseutua on ollut samalla kertaa alisteinen ja toisaalta itsenäinen, joskus jopa uhmakas. Historiallisesti Vantaa on ollut asuttuna alueena pitempään kuin avomeren armoilla pitkään kituuttanut, kalastajien, merenkulkijoiden ja harvalukuisten kauppiaiden Helsingin niemi.

Vantaanjoki oli lohijoki, ja ympäröivät saviset alueet viljavaa maaseutua. Tänä päivänä ei heti tule ajatelleeksi, että vielä 1950-luvulla silloisen Helsingin maalaiskunnan, sittemmin Vantaan, maa-alueita hallitsivat ruotsinkieliset maanviljelijät. Vielä vuonna 1950 lähes 30 prosenttia kunnan asukkaista puhui äidinkielenään ruotsia. Vantaan kaupungin perustamisvuonna 1974 ruotsinkielisiä oli enää noin kuusi prosenttia.

Eräs, läpi kaikkien viiden vuosikymmenen kulkeva teema liittyy Vantaan kaupungin säilymiseen itsenäisenä kaupunkina. Säännöllisin väliajoin ovat Vantaan kuntapäättäjät joutuneet ottamaan kantaa, milloin valtiovallan taholta, milloin taas lähinnä pääkaupungin toimesta esiin nousseisiin yhdistämis- ja liitosajatuksiin ja -ehdotuksiin.

Kaupunkistatuksen saaminen yhdessä rajun väkiluvun kasvun kanssa pakotti nuoren kaupungin päättäjät ratkomaan nykymittapuun valossa lähes ylivoimaisilta tuntuvia kaupungille kuuluvia tehtäviä järjestää ensin infrastruktuuri jotenkuten säälliseen asuun. Jopa tänä päivänä niinkin itsestään selvältä tuntuva kysymys kuin puhtaan juomaveden takaaminen, jätevesien viemäröinnistä puhumattakaan, tuotti tuskaa. Katujen ja teiden kapasiteetti ei vastannut kasvavan autoliikenteen vaatimuksia. Ensimmäiset liikennevalot asennettiin Tikkurilaan vuonna 1973. Joukkoliikenne, rautatietä lukuun ottamatta, oli lapsenkengissä. Asuntorakentaminen perustui 1960-luvulla vallalle tulleeseen aluerakentamissopimuskäytäntöön, jossa tahtipuikkoa heiluttivat raakamaata hankkineet rakennusliikkeet.

Lain vähintäänkin harmaalla alueella tapahtunut aluerakentaminen myötävaikutti Vantaata edelleen leimaavaan kahtiajakoon porvarilliseen länteen ja sosiaalidemokraattiseen itään. Hämeenlinnanväylän länsipuolelle rakentuneet Kaivoksela, Myyrmäki ja Martinlaakso toimivat paisuntasäiliöinä ennen itäisten Hakunilan, Länsimäen ja Koivukylän rakentumista. Pääradan varren vanhat asutus- ja teollisuustaajamat Tikkurilaa myöten elivät eräällä tavalla omaa elämäänsä.

Vantaan tilanne muistutti Espoota. Erona oli, että Espoo keräsi selvästi paremmin ansaitsevaa väestöä. Siitä huolimatta Vantaan verotulot kasvoivat kohisten. Valtiovalta noteerasi tilanteen niin, että Vantaan kantokykyluokkaa nostettiin, mikä tarkoitti merkittävästi vähemmän valtionosuuksia ja pienoista kassakriisiä Vantaan talouteen. 1970-luvun suuret hyvinvointivaltiota muodostaneet uudistukset, kuten peruskoulu-uudistus, päivähoitolaki ja kansanterveyslaki, merkitsivät kuntasektorille mittavia investointitarpeita.

Jotenkin tästä kaikesta uusi nuori kaupunki selvisi 1980-luvulle. Demarit ja kokoomus tekivät hedelmällistä yhteistyötä, perinteisen SKDL-vetoisen vasemmiston myötävaikutuksella. Vantaa lähti harjoittamaan aktiivista elinkeinopolitiikkaa työpaikkaomavaraisuuden lisäämiseksi. Siinä onnistuttiinkin. Valttina olivat liikenneyhteydet. Elintarviketeollisuus kukoisti. Sijaintietu houkutteli myös varastoja. Vantaasta tuli eräässä vaiheessa maan johtavia varastojen keskittymiä, ”varastojen kaupunki”.

Lentokentän mahdollisuudet oivallettiin viimeistään 1990-luvulla. Kaupunginjohtajana vuonna 1989 aloittaneen Pirjo Ala-Kapeen johdolla elinkeinostrategiaa lähdettiin rakentamaan Kehä III:n ja lentokenttäkaupungin merkeissä. Ensin uudelle kaupunginjohtajalle naureskeltiin, mutta jo vuoden 1992 yleiskaava ja vuoden 1994 elinkeinopoliittinen ohjelma painottivat liikenneyhteyksien, lentokentän ja Kehä III:n merkitystä.

1990-luvun alkupuolen talouslama kuritti Vantaata ankarasti. Paitsi että työttömien määrä räjähti, joutui Vantaa leikkaamaan menojansa. Samaan aikaan myös valtio supisti tukiansa. Laman pitkä varjo ulottui lähes vuosituhannen vaihteeseen. Hengähdystauko jäi lyhyeksi. Vantaan talous ajautui uudelleen pysähdyksiin valtuustokaudella 2001–2004. Jälleen leikattiin. Vuonna 2004 Vantaa sai valtion harkinnanvaraista avustusta, ”kuntien köyhäinapua”. Seuraavan vaalikauden puolivälissä, vuonna 2007, taloustilanne oli lopulta parantunut.

Jumbon ja muiden hypermarkettien keskittymän sekä kehittymään lähteneen Aviapoliksen rinnalla menestystarina oli tiedekeskus Heureka Tikkurilaan (1989). Kun Helsinki ei vastannut tiedekeskushanketta koskevaan tiedusteluun ollenkaan, ja Espoo tarjosi 250 000 markkaa suunnittelun jatkamiseen, niin Vantaa vastasi, että rakentamiseen annetaan 40 miljoonaa ja kolmannes käyttökuluista.

Poliittinen kiista tiedekeskushankkeesta Vantaallakin syntyi. Kiintoisalla tavalla SKDL, enemmistökommunistit, ajoivat hanketta yhdessä kokoomuksen kanssa. Hankkeen puuhamiehen, hiukkasfysiikan tohtorin Hannu I. Miettisen, vedottua demarien vaikutusvaltaiseen ryhmänjohtajaan Jukka Peltomäkeen SDP teki täyskäännöksen, jonka jälkeen hanketta vastustivat enää vihreät, vähemmistökommunistit ja Suomen Maaseudun Puolue. Tiedekeskuksesta järjestetyn arkkitehtikilpailun tulos merkitsi myös murrosta suomalaisessa nykyarkkitehtuurissa. Arkkitehtitoimiston Heikkinen – Komonen voittoisa ja toteutettu ehdotus on muodostanut erään merkkipaalun suomalaiseen nykyarkkitehtuuriin.

Heureka on eräs esimerkki siitä tietoisesta uuden identiteetin ja muodonmuutoksen hakemisesta, jota Vantaa on harrastanut edelleen 2000-luvulla. Kotiojan ja Komulaisen kirjassa kerrotaan värikkäästi, kuinka Vantaa on pyristellyt irti vanhasta ”maalaiskuntamaisesta” kyläpolitikoinnista kohti ammattimaisempaa johtamiskulttuuria. Takaiskuilta, kuten lahjusskandaaleilta, ei ole aina vältytty.

Kirjasta välittyy myös asukkaiden ääni. Ehkä monille yllätyksenä, kerrostalolähiöissä pääosin viihdytään. Asukas- ja yhdistystoiminta koetaan edelleen tärkeäksi keinoksi vaikuttaa päätöksentekoon. Heinäkuinen Vantaan- ja Keravanjoen kaljakelluntatapahtuma on vuosi vuodelta kasvattanut suosiotansa ja on esimerkki sosiaalisen median voimasta.

Kotiojan ja Komulaisen arvion mukaan Vantaa on edelleen matalan organisaation kaupunki, jonne on helppo tulla ja jossa on helppo olla. Vantaa lienee Helsingin ohella maan monikulttuurisin kunta. Vantaalaisten ”kyläpäälliköiden”, ahkerien omien osa-alueidensa erityishuomiosta huolehtineiden poliitikkojen edunvalvonta on kirjoittajien mukaan johtanut siihen, että Vantaa on vaurastunut naapurikaupunkejaan hitaammin mutta tasaisemmin. Jokaiselle alueelle on saatu palveluita, ja samalla paikallisyhteisöt ovat pysyneet tasa-arvoisina. Kirjoittajien mukaan Vantaan asukkaita ei ole juuri kiinnostanut, millainen mielikuva kaupungista syntyy – pääasia on, että siellä on hyvä elää.

Kirjan kirjoittamista on ohjannut Vantaa50-historiatoimikunnan alainen toimituskunta, puheenjohtajanaan syksyllä 2025 eläköitynyt professori Laura Kolbe. Itse historiatoimikunnan puheenjohtajana on ollut Vantaan kaupunginjohtaja (emerita) Pirjo Ala-Kapee. Kirjan toimituskunnassa ovat olleet lisäksi Jukka Hako, Tarja Laine, Andreas Koivisto ja Marja Poutanen sekä Sari Aalto. Samat henkilöt ovat olleet ohjaamassa syksyllä 2025 ilmestynyttä, Matti O. Hannikaisen kirjoittamaa teosta Kaupungiksi kaavoitettu – Vantaan kaupunkisuunnittelun historiaa 1974–2024.

Kotioja, Eeva ja Komulainen, Anitra 2024. Oikeaksi kaupungiksi. Elämää, politiikkaa ja tapahtumia Vantaalla 1974–2024. Helsinki: SKS Kirjat, 432 sivua.