Kaupungit ovat suurelle osalle ihmiskunnasta arkielämän näyttämö, minkä vuoksi ne koetaan usein itsestään selvinä, toimivina ja hallittavina ympäristöinä. Pinnan alta kuitenkin kuitenkin pilkistää outo, kaoottinen ja hämmentävä todellisuus. Tarkastelemme tässä artikkelissa kaupunkeja koettuina paikkoina ”outouden” näkökulmasta, joka on ollut leimallisesti urbaaniin sivilisaatioon liittyvä piirre jo tuhansien vuosien ajan. Outous nivoutuu kaupunkien rakenteeseen, sillä erityisesti suurkaupunkeja kuvataan usein labyrinttimaisiksi. Tällä viitataan kaupunkien monimutkaisuuteen ja vaikeasti hahmotettavaan luonteeseen, mutta labyrinttimaisyys voidaan ymmärtää myös metaforana, joka kuvaa kaupunkeihin liittyviä vierauden, eksymisen, kaoottisuuden ja anonymiteetin kokemuksia. Tutkimuksessa labyrintin käsitettä voidaan käyttää analyyttisena työkaluna.

Kaupunkien outous on juurtunut syvälle siihen kulttuuriseen alitajuntaan, jota esimerkiksi populaarikulttuuri ja taide heijastelevat. Tämä näkyy erityisesti niin sanotussa weird fiction -kirjallisuudessa ja urbaanissa folkloressa, joissa kaupunkien outous, taianomaisuus ja hirviömäisyys ovat vahvasti läsnä. Kaupungit kätkevät sisäänsä erilaisia mystisiä ja tuntemattomia asioita, sekä todellisia että kuviteltuja, ja myös kaupungit itsessään voivat näyttäytyä hirviömäisinä. Kaupungeilla on elävän olennon kaltainen aineenvaihdunta, ja ne vaikuttavat ilmentävän itsenäistä toimijuutta: ne ovat vuorovaikutuksessa muiden olentojen kanssa, arvaamattomia, potentiaalisesti kaoottisia ja toisinaan mahdottomia hallita.

Varhaisbysanttilainen mosaiikki Madaban kirkossa Jordaniassa esittää Rooman, Gregorian ja Madaban kaupungit naishahmoisina olentoina (kr. tykhai). Kuva: Antti Lahelma

Ihmiset ovat luultavasti aina kuvitelleet hirviöitä ja muita outoja ilmiöitä, mutta niistä tuli kulttuurin valtavirtaa vasta pronssikauden alussa neljännellä vuosituhannella eaa., kun ensimmäiset urbaanit sivilisaatiot syntyivät. Kaupunkien ihmisvilinässä yksilöllinen kokemus ei enää rajautunut tuttuun ja sosiaalisesti läpinäkyvään piiriin, vaan niiden asukkaat kohtasivat jatkuvasti tuntemattomia, vieraita kasvoja ja arvoituksellisia tapahtumia, mikä synnytti psykologista kuormitusta. Kaupungit ulottuvat sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti yli sen, mitä voimme suoraan havaita. Ja koska niitä ei voi koskaan täysin hahmottaa tai saada haltuun, kaupunkeihin liittyy salaperäisyyden tai epävarmuuden tunne.

Labyrintti

Klassinen yksikäytäväinen labyrinttikuvio on tunnettu ainakin pronssikaudelta lähtien. Labyrintti on aina ollut enemmän kuin sisäänpäin kiertyvä polku tai sokkeloinen polkujen verkosto. Jo antiikin myytissä, jossa Theseus kukisti Minotauruksen, labyrintti symboloi haasteiden, muutoksen ja itseoivalluksen matkaa. Labyrintti ei ole pelkkä symboli, vaan se ”toimii” sen läpi kulkemisen kautta. Labyrintin käveleminen voi tuottaa henkisiä ja psyykkisiä muutoksia – auttaa löytämään uusia näkökulmia sekä kävelijään että ympäröivään maailman.

Hämmennys ja ajan-/paikan tajun hämärtyminen ovat tärkeä osa tätä prosessia. Samoin kuin hengellisiin kokemuksiin, voi labyrintin läpi kulkemiseen liittyä muuntuneita tajunnantiloja, joiden ei tosin tarvitse olla korostuneesti läsnä tai uskonnollisia luonteeltaan. Labyrintin kaarteet ja käännökset luovat epävarmuutta, joka puolestaan on tärkeä osa labyrintin mahdollistamia muodonmuutoskokemuksia ja arkimaailman ja toismaailmaisen rajojen hämärtymistä tai ylittymistä. Näin labyrintti toimii yhä edelleen voimakkaana vertauskuvana ja harjoituksena: keinona pysähtyä, astua ulos arjen rutiineista ja löytää yhteys syvempiin tasoihin itsessämme ja maailman näkymättömissä ulottuvuuksissa. Toisaalta labyrintti on myös hirviöiden paikka, kuten antiikin myytissä Minotauruksesta.

Loigerfelderin roomalaisesta 300-luvun huvilasta nykyisen Itävallan alueelta löytynyt mosaiikki kuvaa labyrintin kaupunkina, jota ympäröivät muurit portteineen. Labyrintin sydämessä on kohtaus, jossa Theseus tappaa Minotauroksen. Kuva: Carole Raddato, Wikimedia Commons

Outouttaminen

Outouttamisella (engl. weirding) tarkoitetaan näkökulmaa, joka painottuu tarkastelemaan maailman ristiriitaisia, häiritseviä ja hämmentäviä ulottuvuuksia. Ympäristönmuutos, teknologinen kehitys ja monet muut ilmiöt ovat lisänneet epävarmuutta, horjuttaneet lineaarisia aika–paikka-suhteita ja yhdistäneet ihmiset toisiinsa sekä ei-inhimilliseen maailmaan täysin uusilla tavoilla. Outouttamista lähestymistapana tarvitaan, koska nykyinen, kaupungistumisen ja ihmisen vaikutuksen leimaama ”antroposeenin” maailma on muuttunut yhä syvemmin ennalta-arvaamattomaksi.

Ihmiset elävät nykyään rinnakkain lukemattomien olentojen ja voimien kanssa, jotka ovat usein ihmistoiminnan tuotteita mutta samalla radikaalisti erilaisia kuin ihmiset itse. Sellaiset ilmiöt kuin ilmastonmuutos, mikromuovit, tekoäly, tietokonealgoritmit ja globaali talousjärjestelmä haastavat tavanomaisen ymmärryksen ja arkikokemuksen maailmasta. Ne ovat samalla sekä vaikeasti hahmotettavia että kaikkialle levittäytyneitä. Niistä voi käyttää (filosofi Timothy Mortonin luomaa) käsitettä hyperobjektit, jotka ovat niin laajoja ja monimutkaisia, että niitä on vaikea hahmottaa kokonaisuudessaan. Tässä suhteessa nämä antroposeenin synnyttämät hyperobjektit ovat hirviöiden kaltaisia: valtavasta voimastaan ja vaikutuksestaan huolimatta ne pysyvät useimmiten piilossa katseelta. Samaan tapaan suuri osa kaupunkien toiminnoista tapahtuu piilossa.

Kaupunkiympäristö pintaa syvemmältä

Näemme kaupungeista yleensä vain sen, mitä tapahtuu pinnalla. Modernit kaupungit ovat kuitenkin riippuvaisia laajoista ja näkymättömistä maanalaisista infrastruktuureista, kuten viemäreistä ja tunneleista, joiden olemassaolon tiedostamme, mutta jotka samaan aikaan ovat meille tuntemattomia. Monet asukkaita koskevista päätöksistä tehdään suljetuissa kabineteissa ja toimistorakennuksissa, julkisuudelta piilossa. Lisäksi kaupunkien näkyvien rakenteiden alle kätkeytyy jälkiä menneistä aikakausista raunioiden, katakombien ja muiden arkeologisten jäännösten muodossa.

Kaupungit voidaan myös kirjaimellisesti nähdä maanalaisesta aineksesta – kivestä, betonista, metalleista – muodostuneina rakenteina, jotka on kasattu maan pinnalle kaivostoiminnan ja rakentamisen kautta. Kaupunkeja onkin joskus kutsuttu ”käänteisiksi kaivoksiksi”. Kaivonkannet, kellarien ovet, metrotunnelit, viemärit, ikkunat ja muut aukot kaupunkimaisemassa toimivat hienovaraisina muistutuksina kaupunkien kerroksellisuudesta. Vaikka ne jäävät arjessa enimmäkseen huomiotta, ne herättävät tiedostamattomia assosiaatioita tuntemattomaan maanalaiseen todellisuuteen, resonoiden ikiaikaisten, pinnanalaista maailmaa koskevien yliluonnollisten käsitysten kanssa. Kuten maantieteilijä Gavin Bridge on todennut, tällaiset yllättävät repeämät maanpäällisen ja maanalaisen maailman välillä kaupunkimaisemassa voivat olla eksistentiaalisesti häiritseviä, sillä ne muistuttavat meitä kaupunkitilan vieraista ja tuntemattomista ulottuvuuksista ja tekevät niistä siten otollisen pohjan kaupunkifolklorelle.

Urbaanit löytöretkeilijät kaupunkien labyrintissa

Eräs konkreettinen tapa tulla tietoiseksi kaupunkiympäristöstä ja olla sen kanssa uudella tavalla vuorovaikutuksessa on sosiologi Guy Debordin hahmottelema psykomaantiede ja ”ajelehtiminen” (ransk. dérive). Debord tarkoittaa sillä eräänlaista tahatonta ja suunnittelematonta, urbaania kävelyä, joka mahdollistaa virittäytymisen kaupungin havainnointiin eri tavalla kuin tarkoitushakuinen, päämääräsidonnainen liike. Maantieteilijä Alastair Bonnett määrittelee psykomaantieteen olevan joukko tutkimus- ja toimintatapoja, joiden tavoitteena on horjuttaa totuttuja käytäntöjä, herättää uusia oivalluksia ja synnyttää vaihtoehtoisia tapoja kokea ympäristöä. Psykomaantieteellinen ”ajelehtiminen” tarkoittaa toisin sanoen irrottautumista arkisista rutiineista ja totutuista reiteistä sekä tietoista altistumista uusille tilanteille. Samoin kuin labyrintissa vaeltaminen, se mahdollistaa odottamattomien yhteyksien löytämisen eri asioiden ja ilmiöiden sekä ulkoisen ja sisäisen todellisuuden välillä.

Samalla tavoin esimerkiksi erilaiset teemakävelyt, kuten monissa kaupungeissa suositut, opastetut kummituskävelyt, voivat ohjata osallistujien huomion asioihin, jotka arjessa ehkä jäävät huomaamatta. Ne myös leikkivät tunteella ja mahdollisuudella, että outoja kohtaamisia voisi oikeasti tapahtua. Kummituskävelyillä esimerkiksi ikkunat ja portit muuttuvat pelkistä arkkitehtonisista elementeistä mahdollisiksi repeämiksi tai aukoiksi todellisuudessa ja kaupunkikudoksessa. Näin sekä vapaamuotoinen ajelehtiminen että teemallinen, tarkkaavainen kävely voivat paljastaa kaupunkiympäristön kerroksia ja tuoda esiin erikoisia piirteitä sen kudoksessa.

Kaupunkiympäristöön kätkeytyy siis ”enemmän” kuin päällepäin näyttää, ja jos kiinnitämme siihen huomiomme, toden ja epätoden raja voi hämärtyä. Kaupunkien elämykselliseen tutkimiseen ja tuntemiseen sisältyy eräänlainen shamanistinen ulottuvuus, joskin se on etupäässä arkista ja tiedostamatonta. Kaupunkiympäristön outoudessa ei ole kysymys ”yliluonnollisesta” ulottuvuudesta vaan tavallisesti näkymättömien ja arkikokemuksesta poikkeavien asioiden löytämisestä ja niistä tietoiseksi tulemisesta.

Outo ja poikkeuksellinen voi ilmetä monenlaisissa muodoissa, niin arkisina kuin fantastisinakin ilmiöinä. Kaupunkiympäristö monimutkaisena, kaoottisena ja epävarmana tilana osaltaan mahdollistaa ja ylläpitää niitä. Se muodostaa luonnollisen elinympäristön esimerkiksi urbaaneille legendoille aaveista, viemäreissä asuvista alligaattoreista, sarjamurhaajista, avaruusolioista ja hirviöistä. Samalla tavoin tarinat salaisista tunneleista, bunkkereista ja muista kätketyistä elementeistä heijastelevat kaupunkien piilossa olevia ulottuvuuksia ja ylläpitävät niihin liittyvää mysteerin tunnetta.

Urbaanit löytöretkeilijät, niin modernit kuin 1800-luvun kirjallisuudessa usein esiintyneet flâneurit, etsivät juuri näitä piilossa olevia tai suljettuja tiloja. Lontoon kätketyistä puolista kirjoittaneen John Rogersin mukaan tämä voidaan ymmärtää eräänlaisena ”tienvarsishamanismina” eli keinona kohdata kaupunkiympäristön vieraampia maailmoja, jotka ovat tavallisesti saavuttamattomissa. Hylätyt ja suljetut paikat ovat väli- tai siirtymätiloja, jotka tunnelmaltaan muistuttavat Andrei Tarkovskin tieteiselokuvaklassikon Stalker (1979) ”Vyöhykettä”, salaperäistä, rajattua aluetta, jossa tavalliset luonnonlait eivät päde. Urbaani löytöretkeily on sekä salaista että yhteisöllistä toimintaa, ja sosiaalisessa mediassa sen harrastajat tuovat usein esiin toismaailmaisuuden teemoja.

Kaupunki ei ole pelkkä rationaalisen järjestyksen tuote vaan perusluonteeltaan outo ilmiö. Joskus on esitetty, että myytti Kreetan labyrintista kuvastaisi pronssikautisten paimentolaisten kokemusta heidän törmätessään ensi kertaa Knossokseen ja muihin minolaisen sivilisaation varhaisiin kaupunkeihin. Niin tai näin, labyrinttien ja kaupunkien välillä vallitsee kiinnostava yhteys: molemmat edustavat sekä kaaosta että järjestystä, arkkitehtuuria ja sekaannusta, tarvetta suunnitella ja taipumusta eksyä. Molemmat ovat ambivalentteja, paradoksaalisia ilmiöitä, jotka synnyttävät luovuutta ja hirviöitä – ja molempien synty ulottuu sivilisaation juurille asti, varhaispronssikauden maailmaan.

Urbaani tutkimusmatkailija Tasmaniassa sijaitsevan Hobartin kaupungin uumenissa. Kuva: JJ Harrison, Wikimedia Commons.

Lähteet

Artikkeli pohjautuu kirjoittajien tuoreeseen monografiaan (etenkin sen lukuun 3) Weirding Civilization: The Strange Foundations of the Modern World. London: Routledge, 2025.

Bonnett, Alastair 2017. The enchanted path: magic and modernism in psychogeographical walking. Transactions of the Institute of British Geographers 42(3), 472–484.

Bridge, Gavin 2015. The hole world: scales and spaces of extraction. Scenario Journal 5, https://scenariojournal.com/article/the-hole-world/ [haettu 26.1.2026]

Debord, Guy 2026. Théorie de la dérive. Ilmestynyt julkaisussa Les Lèvres Nues 9, joulukuu 1956. Verkkolehti La Revue des Ressources, https://www.larevuedesressources.org/Theorie-de-la-derive.html [haettu 26.1.2026]

Garrett, Bradley L. 2010. Urban explorers: quests for myth, mystery and meaning. Geography Compass 4, 1448–1461.

Holloway, Julian 2010. Legend‑tripping in spooky spaces: ghost tourism and infrastructures of enchantment. Environment and Planning D: Society and Space 28(4), 618–637.

Matila, Tuuli & Äikäs, Tiina & Herva, Vesa‑Pekka & Seitsonen, Oula & Koskinen‑Koivisto, Eerika (tulossa). Smokestack nostalgia or hypermodern spirituality? Urban exploration in abandoned factories. Lähetetty julkaisuun The Anthropological Journal of European Cultures.

Rogers, John 2013. This other London: Adventures in the Overlooked City. London: Harper Collins.

Turnbull, Jonathon & Platt, Ben & Searle, Adam 2022. For a new weird geography. Progress in Human Geography 46(5), 1207–1231, https://doi.org/10.1177/03091325221116873

Wengrow, David 2013. The origins of monsters: image and cognition in the first age of mechanical reproduction. Princeton, NJ: Princeton University Press.