Kaupungit eivät ole kriisiytyneet vaan kasvavat ja kai kukoistavatkin. Kaupunkiutopiat sen sijaan näyttävät kuolleen, eikä siinä mitään, utopiahan on paikka, jota ei ole, ja ilman sen tavoittelemistakin kaupunki toimii ja buzzaa.

Utopiaa vähempikin välttäisi, mutta tulevaisuudelle on nykyään vaikea antaa edes positiivista etumerkkiä. Riittää että selvitään uhkista ja kriiseistä, nykyisistä ja tulevista.

Ennen edistys asui kaupungissa, sen porvaristossa, työväenluokassa, alakulttuureissa, diversiteetissä ja teknologioissa. Ideoiden yhteentörmäyksissä ja niiden synnyttämissä innovaatioissa.

Nyky-Helsingistä urbaania edistystä on vaikea löytää. Kaupunkia piti saada lisää, mutta kaikki vähenee. Aleksilla väki vähenee, keskustan kauppa vähenee. Ratikoiden käyttö vähenee, polkupyöräilykin vähenee.

Kasvussa ovat ruokalähetit, koirat, huumeiden huvikäyttö, leipäjonot. Tornitaloja nousee lisää mutta niiden uutuusarvo meni jo.

Helsingin urbaani edistys on luokkaa talo kerrallaan valkaistuvat Kalasataman tornit. Paremman kaupungin kaipuu tarkoittaa nykyään lisää puita talojen väliin. Pahinta mitä kaupungissa voi tapahtua on jonkin talon purkaminen.

Kruunuvuorenrantaan tulee sentään tekoälyn tuotokselta näyttävää epäjugendia. Korttelin nimeksi voisi panna Outouden laakso ja ihmismäiset robotit hoitamaan palveluja. Sanalle moderni ei ole enää käyttöä edes post-etuliitteellä.

Kriisejä odotellessa kaikki puolustavat, eikä kukaan hyökkää, paitsi toisia vastaan. Kaupunkipolitiikka on pelottavan väsähtänyttä kevään kuntavaaleja kohti. Samaa konfliktilevyä pyöritetään yhä vaan: autot vs polkupyörät. Hanke vain vaihtuu, Kruunusillat, Espa, Munkkiniemen baana, Kaivokatu.

Sosiaalisessa mediassa levy soi vielä masentavammin: virheät sitä, virheät tätä, ja minkähän betonikolossin Sinnemäki on nyt keksinyt. Somessa on paljon vikaa muttei sitä ennen tylsäksi ole tarvinnut moittia.

Liikennekeskustelua sentään ryydittävät skuutit. Nuorisosta on aina jokin muodikas riesa keksitty, ja muutamat varmasti toivovat ratsastavansa niillä tai katujengeillä valtuustoon.

Katukuvanhan ovat jo vallanneet mustat lähettimiehet outoine menopeleineen, ja siksi ravintolaelämä kituu. Liikenneteknologia edistyy säätämällä kaupunkiajoon tarkoitettuihin sähköskoottereihin leveät maastoajorenkaat.

Helsingin hallinnossa edistys tarkoittaa taloudenpitoa ja sitä, jos palkat maksetaan ajallaan eikä henkilötietoja enää jaeta ulkopuolisille. Segregaatiota vastaan käydään kaupunkiuudistuksella, jolla tarkoitetaan viihtyisyyden parantamista ja lisärakentamista. Hyvä, mutta peruskauraa.

Ja kuten ennenkin, meille kaupunkitutkijoille kunnianhimoksi riittää kivalla kirjainlyhenteellä kääritty hanke ja edes parin vuoden liksa, vaikkapa kaupungin kriisinkestävyydestä. Yliopistoelämä on taantunut puolustusasemiin jo pitkään, kuten Hanna Kuuselan Syytös-kirja kuvaa.

Kansallinen politiikka on yhtä kuin säästöt + kuri vs “hyvinvointi” – mitä kaikkea sanan alle milloinkin keksitään. Kaupungissa konservatiivisuuden aallon seuraus ei kuitenkaan näytä olevan menneen restaurointi vaan nykyisen ikuistaminen. Jämähtäminen.

Onko kaikki kaupungissa jo tarpeeksi hyvin? Ei. Edistyksen idea on hukassa. Isompikin vastaus on mahdollinen: informaatioteknologia lopulta tekee sen, mitä pelättiin. Ihmisten tilallinen yhteiselämä hiljentyy kuin diginatiiivi puhelimensa näytölle.