Kaupunkien tuntemattomat aukiot

12.12.2024
Sanni Teräväinen

Kaupungit kätkevät sisäpihoilleen tuntemattoman maailman, joka tarjoaa viihtyisät puitteet keskustan elävöittämiselle. Sisäpihojen avaaminen jalankulkijoiden käyttöön toisi kaupunkikuvaan lisää pienimittakaavaisuutta, jonka olemme kaupunkien kasvaessa ja autoistuessa kadottaneet.

Sisäpihat ovat kaupunkien piilotettu puoli, varjokaupunki, joka helposti unohtuu pelkkiin katuverkostoihin keskittyessä. Porttien lomasta pilkistää pihoja, joiden käyttötarkoitusta muuttamalla voisimme luoda jalankulkijoille kohdennettuja, vehreitä ja kutsuvia aukioita. Harmillisen moni sisäpiha on kuitenkin suljettu aidoin muilta kuin asukkailtaan, kulkevatpa jakolinjat usein jopa pihan sisällä tonttirajoja seuraten. Kandidaatintutkielmassani Sisäpiha suljettuna aukiona: Julkisuuden mahdollisuuksista (2023) selvitin, millaisia mahdollisuuksia ydinkeskustojen sisäpihat voisivat tarjota muuttuvien kaupunkien tarpeisiin.

Sisäpihoja on löydetty neoliittiseltä aikakaudelta lähtien ympäri maailmaa, ajasta tai kulttuurista riippumatta. Sisäpihat ovat olleet tärkeää kodin ulkotilaa, turvallista jatkumoa sisätilalle. Voisikin ajatella, että piha on kuin yksi huoneista. Historiansa saatossa sisäpihat ovat mahdollistaneet esimerkiksi saunomisen ja peseytymisen, pyykinpesun, eläinten hoidon ja hyötykasvien kasvattamisen, ja ovatpa ne taanneet turvallisen kasvuympäristön pienille lapsillekin.

Tarkastelin työssäni ydinkeskustojen umpikortteleiden sisäpihoja, joista useimmat ovat muuttuneet mittasuhteiltaan merkittävästi korkeiden kivitalojen korvattua matalammat puutalot ja talousrakennukset. Kaupunkien kasvaessa ja modernisoituessa myös sisäpihojen käyttötarkoitukset ovat muuttuneet. Nykyään huomattavan osan tilasta vie autojen pysäköinti, minkä lisäksi monelta sisäpihalta löytyy myös pieni leikkipaikka, istuskelupaikkoja, kierrätyspiste ja puita tai pensaita.

Sisäpihat muodostavat suomalaisessa kaupunkirakenteessa harvinaisen tilan, sillä ne tarjoavat puitteet suljetun aukion kehittymiselle. Sisäpihat poikkeavat kaduista ja julkisista aukioista pienimittakaavaisuudellaan ja sulkeutuneisuudellaan. Rakennusmassojen suojaamat, epäsäännöllisiksi muotoutuneet pihat vertautuvat muodoltaan vanhemmasta kaupunkirakenteesta tuttuihin pieniin aukioihin, joita esimerkiksi Camillo Sitte analysoi teoksessaan Kaupunkirakentamisen taide. Sitte tutki etenkin Italian vanhoille kaupungeille ominaisia, polveilevia ja ihmisen mittakaavaan sopivia aukioita ja tilasarjoja. Sitten mukaan kaupunkirakenteen tyhjästä tilasta tulee aukio vasta sulkemisen myötä. Ihanteelliselle aukiolle johtavat kadut eivät risteä niin, että syntyy suoria näkymälinjoja, vaan ne jättävät aukion piiloon, yllätykseksi. Aukion rauhoittamisen kannalta olisi myös parempi, jos sinne saavuttaisiin vain muutamaa katua pitkin, sen sijaan että jokaista kulmausta reunustaa risteys. Olennaista on myös aukion sopivan pieni koko vastakohtana Sitten voimakkaasti kritisoimille suurille barokkiaukioille, joiden hän kirjoittaa aiheuttavan avoimen paikan kammoa. Sitten mukaan liian suuret aukiot etäännyttävät kulkijan ympäristöstään ja saavat tämän tuntemaan itsensä pieneksi ja turvattomaksi. Suomalaiset torit kallistuvat enemmän tähän Sitten kritisoimaan suuntaan, mutta rakennuskannastamme löytyy silti mittasuhteiltaan viihtyisiä, pieniä ja suljettuja tiloja, eli sisäpihoja.

Sisäpihat täyttävät Sitten aukiomääritelmän mittasuhteiltaan, mutta ilmeinen haaste on julkisuuden ja yksityisyyden ristiriita. Sisäpiha on historiallisesti ollut osa kodin piiriä, siirtymätila ennen katua. Toisaalta nykyään sisäpihat ovat usein puolijulkisia tiloja, sillä kivikaupunkiin siirryttäessä asukasmäärät kasvoivat huomattavasti, eikä pihaa enää voi pitää yksityisenä perheen piirin jatkeena. Tästä näkökulmasta onkin mielenkiintoista pohtia, voisiko puolijulkisen tilan muuttaa kokonaan julkiseksi ja samalla parantaa sen laatua. Sisäpihamuutoksia on toteutettu eri puolilla maailmaa, suomalaisena esimerkkinä Helsingin Torikorttelit, jossa valtion virastorakennusten sisäpihat muutettiin eläväksi osaksi kaupunkia. Innoituksen kandityöni aiheeseen puolestaan löysin Pariisista, tutustuttuani Le Village Saint Paul -nimiseen sisäpihamuutokseen. Siellä viiden sisäpihan kivijalkoihin avattiin 6000 m² liiketilaa, johon muodostui kahviloiden, antikvariaattien, gallerioiden ja design-liikkeiden keskittymä. Jokaisella sisäpihoista on oma luonteensa, tunnelma on eläväinen ja autottomuus takaa miellyttävän ja turvallisen kävely-ympäristön.

Autojen pysäköintitilana toimivilla sisäpihoilla ilmeinen ongelma on korvaavan säilytystilan etsiminen. Kööpenhaminassa tehdyissä sisäpihamuutoksissa autopaikat on korvattu vähemmän tilaa vievillä pyöräpaikoilla. Laajat sisäpihamuutokset luultavasti edellyttävätkin autopaikoista luopumista, mutta lienee oleellista alleviivata, että ydinkeskustassa ollaan erittäin hyvien julkisten liikenneyhteyksien äärellä. Pienempi muutos voisi olla eri tonteille jaettujen autopaikkojen keskittäminen, jolloin pihasta jäisi yhtenäisempi osa muuhun käyttöön. Samalla pihoilla voitaisiin vaihtaa asfaltti läpäisevämpiin pintamateriaaleihin, mikä helpottaisi esimerkiksi hulevesien imeytymistä ja lämpösaarekeilmiön torjumista.

Muutoksia suunnitellessa olisikin hyvä perehtyä alueen käyttäjäryhmiin ja heidän tarpeisiinsa. Ydinkeskustan kortteleiden käyttäjäkunta koostuu asukkaiden lisäksi myös työntekijöistä, hotellimajoittujista ja muista vierailijoista, jolloin sisäpihakaan ei ole aivan yhtä yksityinen kuin pelkästään asuinkäyttöön tarkoitetuissa kortteleissa. Yksityisyyden vaikutelma voi luoda kokemuksen siitä, ettei käyttäjä ole tervetullut tilaan. Eräs sisäpihamuutosten haasteista onkin rohkaista ihmisiä uskaltautumaan yksityiseksi koetuille pihoille. Tätä kynnystä voidaan laskea suunnitteluratkaisuin. Torikortteleissa ratkaisua on etsitty opasteista ja porttikongien valaisemisesta. Sisäpihojen avoimuuteen on liitetty myös huoli häiriökäyttäytymisestä ja lisääntyneen käytön aiheuttamasta meluhaitasta. Mahdollinen ratkaisu tähän voisi olla aukioloaikojen asettaminen Le Village Saint Paulin tapaan, jolloin kortteli rauhoittuisi illaksi.

Helsingin ydinkeskustan elinvoimasta on käyty vilkasta keskustelua viime vuosina, ja eräänä näivettymisen syynä on nähty kauppakeskusten suosio. Vaikka kauppakeskuksissa viehättää myös katettu, lämmin sisätila ja autolla saapumisen helppous, voisi pohtia onko yksi syy myös se, ettei ostoksilla kulkiessaan tarvitse varoa autoja. Viihtyisyyden nimissä autoilua on rajoitettu useilta kaduilta, tuoreimpana esimerkkinä Kaivokadun sulkeminen autoliikenteeltä. Tässä valossa sisäpihat tarjoavat houkuttelevan vaihtoehdon: autoilulta vapaan, turvallisen ja rauhallisen jatkeen katuverkostolle. Ehkä keskustoihin voitaisiinkin luoda korttelista toiseen kulkevia sisäpihojen verkostoja, jossa kävelijät olisivat etusijalla. Suomalaisista kaupungeista löytyy jonkin verran katettuja sisäpihoja, mutta Sitten teorian pohjalta voisi uskoa, että kattamattomatkin sisäpihat voisivat nauttia ympärivuotista suosiota, mikäli niiden viihtyvyyteen panostetaan. Sisäpihat nykymuodossaan ovat hyvin vähällä käytöllä, ja niiden aktivoiminen voisi laajentaa keskustojen julkista alaa huomattavasti. Palvelujen määrää voitaisiin kasvattaa olemassa olevaa hyödyntäen, ilman lisärakentamista. Ruutukaavarakenteen rikkominen sisäpihaverkostoin loisi kaupunkeihin seikkailullisuutta ja avaisi piilotetun osan rakennusperinnöstämme. Jos suhtautuisimme sisäpihoihin yksityisalueen sijaan julkisina aukioina, olisi luontevampaa nähdä niiden tuomat mahdollisuudet tulevaisuuden kaupungeissa.

Piirros: Sanni Teräväinen 2024.

Kirjoittaja

Sanni Teräväinen

TkK Sanni Teräväinen on arkkitehtuurin maisteriopiskelija Tampereen yliopistossa.